More bling bling?

En voi käsittää hurahtamistani kaikkeen kimaltavaan. En ole koskaan ollut kimaltavan perään. En ole hullaantunut paljeteista tai muista krumeluureista. Siitä huolimatta esimerkiksi hääpuvussani on hieman blingiä. Ja siitä huolimatta iskin silmäni Sokoksella näihin Tamariksen korkokenkiin.

Yleensä en edes pidä tuon mallisista kengistä, joissa on nilkkaremmi ja pyöristetty kärki. Mutta jokin niissä vain veti minua kuumeisesti puoleensa. Jopa niin paljon, että jaksoin kokeilla niitä. Olivat muuten hyvät jalassa, vaikka korkoa oli (netin tietojen mukaan) 9,5 senttimetriä.

Tässä siis käyn sisäistä keskustelua itseni kanssa. Onko tämä vain hetken hullaannus, vai olisiko tässä minulle hääkengät? Plussaksi voisin laskea, että jos hankin kengät nyt, voisin käyttää niitä myös pikkujouluissa. Nämä olisivat todella sellaiset "katse kenkiin" -kengät. Huutomerkkikengät. Eivät ne paljon hääpuvun helman alta näkyisi, mutta kyllähän minä itse tiedän, millaiset kaunottaret jaloissa keikkuisivat. Tulevaisuuden juhlissa muun asun voisi jättää todella simppeliksi ja antaa kenkien viedä huomion (mielettömän hyvä idea, jos sattuisi olemaan huono naama -päivä).

Hyvä puoli kengissä on myös hinta. Mielestäni 50 euroa ei olisi lainkaan kohtuuton, kun olin budjetoinut kenkiin 100 euroa. Olin sitä mieltä, että en vain voi löytää edullisemmin kenkiä, jotka sopivat hankalan kokoiseen jalkaani.

Ehkä teen itseni kanssa diilin. Jos kengät pyörivät edelleen mielessäni parin viikon päästä, saan hankkia ne. Joululahjaksi itselleni. Etukäteen, että saan ne pikkujouluihin. En tiedä. On kovin hämmentävää huomata ihastuvansa blingiin, kun yleensä asenne kaikkee on "less is more". 

Tosin nyt alkoi myös pelottaa, jos oma kokoni myydään loppuun ja jäänkin ilman? Vaikeaa. Hyvin vaikeaa. Kannattaa tehdä tällaisista asioista suuria kysymyksiä elämässä.

Hääyö

Minä tunnen itseni. En jaksa useinkaan valvoa pitkään ja olen viimeistään yhdentoista aikaan illalla yleensä aivan poikki. Varsinkin, jos takana on jännittävän, ihana ja uuvuttava häitä edeltävä viikko. En siis varsinaisesti näe syytä satsata hurjasti hääyöhön tai ottaa siitä minkäänlaisia paineita. 

Monet viettävät hääyön hotellissa ja pakettiin kuuluu kuohuviiniä ja mansikoita. Me aiomme yöpyä juhlapaikalla, toivottavasti sinne jää yöksi myös mahdollisimman moni vieras, että saamme nauttia heidän seurastaan vielä seuraavanakin päivänä. 

kuva

Meille on toki oma pieni "yksiömme" varattuna häitä varten, kun taas vieraiden täytyy jakaa huoneita useamman hengen kanssa. Huoneet ovat isoja. En kuitenkaan ole ajatellut, että koristelisimme tai laittaisimme yksiötämme sen kummemmin. Todennäköisesti olen siis aivan poikki hääjuhlamme jälkeen. Kriteereinä on päästä mahdollisimman pian puvusta ja päästä nukkumaan. Ehkä lähinnä jotain pientä yöpalaa voisi varata, jos sattuisi nälkä iskemään. Tietenkin ajatuksen tasolla olisi suloista, jos paikalla olisi vaikkapa kynttilöitä ja tuoreita kukkia, mutta rehellisesti sanottuna: en usko, että jaksaisin nauttia niistä.

Onneksi mieheni on yleensä vielä huonompi valvomaan kuin minä.

Tosin hän oli se, joka viime kesän häissä palautui huoneeseemme vasta puoli  viideltä aamulla, kun itse olin väsähtänyt jo kahdelta suunnannut nukkumaan.

kuva

Lisäksi yövymme tuossa yksiössämme jo häitä edeltävän yön (emme siis aio viettää sitä eri osoitteissa, se tuntuisi vähän hassulta, kun kuitenkin olemme käytännössä asuneet yhdessä siitä alkaen, kun päätimme, että pariskunta tässä ollaan). Huone on siis varmasti kaaottinen jo valmiiksi. Enkä todellakaan halua ketään läheistäni siivoamaan jälkiämme ennen hääyötä. Pitääkin muistaa sanoa kaasolle, että se ei ole hänen tehtävänsä. En todellakaan toivo kaason toimivan siivoajana.

Taidan olla tämän asian suhteen tylsän realisti. Mutta romanttisia hotelliöitä ihanien aamupalojen kera voimme viettää sitten häämatkalla, jolloin niitä varmasti osaa arvostaa enemmän kuin pitkän päivän jälkeen uupuneena. Minä satun tuntemaan itseni. Vaikka varmasti päivän aikana en tunne väsymystä, niin aivan yhtä varmasti puolenyön jälkeen alkaa silmäluomia painaa. :D

Mietteitä ja odotuksia

Olen paljon miettinyt häitä ja niihin liittyviä tuntemuksia, joita osallisilla on. Olen miettinyt paljon omaa suhtautumistani häihin ja naimisiin menoon. Jonkinlaisella tajunnan virtaisella oksennuksella ajattelin tuoda ajatuksiani esiin myös tässä postauksessa. Mielipiteeni ovat täysin omiani.

Haluan mennä naimisiin, koska rakastan miestäni, koska haluan sitoa meidät yhteen papin edessä ja palalla paperia. Lisäksi haluan oikeudellista turvaa, jos toisella tapahtuu jotain. Mitä tietenkään ei kukaan koskaan toivo, mutta elämä on arvaamatonta. 

Olen miettinyt paljon sitä, miten hääpäivä on vain "yksi päivä elämässä". Naimisiin halutaan mennä vain kerran elämässä, mikä on luonnollista. Minäkin haluan mennä vain kerran elämässäni naimisiin ja toiminnallani siihen pyrin, mutta edelleen. Elämä on arvaamatonta, eikä sitä voi suunnitella hautaan asti.

Tuolla ajatuksella, "yksi päivä elämässä" ja "kerran elämässä", on erilaiset kaiut ihmisten suussa, kun mietitään rahaa ja odotuksia. Toisille se on perustelu sille, että saa unelmia myös rahallisesti suurella panostuksella, koska se on yksi päivä elämässä. Toiset taas näkevät hulluna laittaa suuria summia rahaa yhteen päivään elämässä. Monilla näkökulma tuntuu olevan vähän joko tai.

Eniten olen pohdiskellut, miten suuria odotuksia hääpäivälle luodaan. Haluan uskoa ja toivoa, että minä kestän ja vain nauran, jos aivan kaikki ei mene hääpäivänä täydellisesti ja suunnitelmien mukaan. Tietenkin toivon, ettei kakku tipu esimerkiksi juhlapaikan lattialle, mutta en repisi hirveitä raivareita, vaikka niin tapahtuisi. Koska eihän sille enää siinä vaiheessa voi mitään.

Mekin olemme suunnitelleet häitä lähes pari vuotta ennen hääpäivää. Siitä huolimatta toivon, että emme aseta hääpäivälle kohtuuttomia odotuksia. Jos jotkin tuntemukset tai tapahtumat eivät tapahdu, niin päivä on pilalla. Hope not. Yritän säännöllisesti muistuttaa sitä itselleni. Onneksi tässä on myös sellainen pikkujuttu kuin Elämä, joka varmistaa, ettei ajatukset pyöri pelkästään häiden ympärillä. Vaikka tietenkin iloisen siitä, että hääpäivä lähestyy. Haluan sanoa tahdon miehelleni. En malttaisi odottaa, että olen rouva. Ei sillä, että statuksella olisi suurta merkitystä, mutta olisi ihana sanoa, että mieheni on aviomieheni. Lisäksi odotan sitä, että mieheni kutsuu minua vaimoksi. Veljeni meni vasta naimisin ja hän muistaa aina kutsua rakastaan vaimoksi, kun puhuu tästä. Minusta se on ihanan suloista.

Kysyin kerran, mitä titteliä mieheni käyttää minusta, jos puhuu minusta jollekin joka ei tunne minua. Tiedättehän, sanooko hän "tyttöystäväni", "kihlattuni", "avopuolisoni", vai mitä? Hän vastasi, että puhuu yleensä puoliskosta, koska tyttöystävä kuulostaa vähättelyltä ja olen enemmän kuin vain kihlattu, mutta avopuolisi on pitkä sana. Minä tykkään tuosta puoliskosta. Haluan olla hänen toinen puoliskonsa (vaikka tietenkin olen myös oma kokonainen itseni, minä vain ajattelen meitä aina myös palapelinä, jossa täydennämme toisiamme ja muodostamme yhdessä yhden kokonaisuuden).

Olette varmaan huomanneet, että minä puhun rakkaastani aina "miehenäni". Avioitumisenkaan jälkeen tuskin jaksan alkaa jatkuvasti korostamaan, että "aviomieheni". Mutta onhan se ihana tietää itse, että hän on juuri sitä. 

Hääpäivässä odotan eniten kahta hetkeä. Sitä, kun katson miestäni alttarilla ja tahdomme. Sekä sitä, kun hääjuhlan jälkeen saamme hengähtää kahdestaan, todennäköisesti äärimäisen väsyneinä, mutta onnellisina. Huokaista, pysähtyä ja nauttia siitä, että olemme todella naimisissa ja saamme jakaa päälimmäiset tunteemme ilman muita. Ihan kahdestaan.

Niin. Vajaat yhdeksän kuukautta enää jäljellä.