Juhlapaikan look

Kun aloitin hääblogin pitämisen päätin, että en sitten lopeta sitä heti häiden jälkeen, koska sellainen on ärsyttävää. 

Mutta huomaan nyt, että olen kovaa vauhtia luisumassa kohti sitä. Tuntuu, että tuo meidän tärkeä päivä oli meille niin ainutlaatuinen, etten haluaisi jakaa sitä muille. Huomaan, että jos joku tuttu kysyy, miten häät menivät, vastaan jotenkin hyvin yleisluontoisesti ja tuon vain pari pieleen menneyttä asiaa ilmi. En halua kertoa niitä ihania hetkiä, jotka menivät täysin putkeen. Jotka kuuluvat vain meille ja vieraillemme.

Tästä ajatusmaailmasta huolimatta yritän nyt hieman jakaa häitämme myös tänne blogin puolelle ja aloitan jostain helposta, eli juhlatilan yleisilmeestä. 

Juhlatilamme oli hirsinen ja toin sinne koristeilla ripauksen valkoista, kultaa ja kanervaa. Olin todella helpottunut, kun kanervia löytyi todella helposti ja ne kukkivat juuri oikeaan aikaan! Minulla ei nimittäin ollut mitään kaiken kattavaa B-suunnitelmaa...

Lisäksi meillä oli iltajuhlia varten sellainen ulkokatos, jossa jatkoimme juhlia tanssien, nauraen ja hölmöjen juttujen parissa aamun pikkutunneille asti. Siitä ei vain ole kuvia, joissa ei näkyisi vieraitamme. Kuitenkin hämyisä tunnelma, ledvaloja ja hallaharsoa. 

Me luovutimme puoli kolmen aikaan, mutta kuulema viimeiset vieraat istuivat saunan lauteilla vielä viideltä aamulla. Ihan mahtavaa!

Rouva R.

Jestas, sitä ollaan naimisissa. Ja olen saanut kuulla joka suunnalta viimeiset päivät, että mitäs rouva R! Ja tiedättekö, se tuntuu niin hassulta. Vaihtaa sukunimeä ja olla rouva. Minulle oli todella iso pala vaihtaa nimeä ja kipuilinkin tätä päätöstä loppuun asti. Joku voisikin kysyä, miksi sitten vaihdoin nimeä. Mutta minä haluan, että meidän perheellä on yksi ja yhteinen nimi. 

Voisi kuvitella, että olisin täällä nyt aivan itkukurkussa ja maani myynyt, kun häät (joita suunniteltiin kaksi vuotta), ovat ohi. Mutta en ole. Sunnuntaina oli haikea olo, mutta samalla myös helpottunut. Vasta nyt jotenkin tajuan, miten valtavasti suunnittelu ja organisointi veivät minulta energiaa. Taisin häiden jälkeen todetakin, että en halua enää koskaan mennä naimisiin. :D Yksi kerta riittää.

Ei elämä vieläkään aivan uomissaan ole, kun häiden jälkeen maanantaina muutimme mieheni toiselle paikkakunnalle. Meillä alkaa arki, josta osa ollaan erillään. Mutta tällaisessa tilanteessa yhteinen sukunimi tuntuu ihanalta konkretialta, joka kertoo, että olemme kuitenkin edelleen yksi ja sama yksikkö. 

Aion tulla käymään häidemme yksityiskohtia läpi, kunhan saamme kuvaajaltamme kuvia. Nyt olemme saaneet vasta tämän ensimmäisen maistiaisen. Tosin jokä päivä tuijotan tuota kuvaa monta minuuttia ja olen mykistynyt.

Nyt taidan vielä jatkaa tämän kaiken sulattelua. Näköjään onnistuin keittämään kasaan harvinaisen sekavan postauksen.

Haaste vastaanotettu!

Sain hiljattain jopa kahdesta blogista haasteen jatkaa lauseita hääteeman ympärillä. Idean oli lifestyle -blogeista bongannut Always walk beside you -blogin Susanna M ja sen myötä haaste osui minuun myös Adventure Of A Lifetime -blogin Eveliinalta. 

En ymmärrä... miksi olin viime viikolla niin lähellä täydellistä häähermoromahdusta. Ensimmäinen laatuaan, eikä sille ollut mitään loogista syytä. Okei, ehkä väsymys. Onneksi tuo ihana mieheni lupasi ottaa hääohjaset käsiinsä, kun hänellä alkoi loma. 

Seuraavaksi ajattelin... alkaa tehdä kylttiä vohvelipaisto-ohjeista.

Viime aikoina... olen hieman murehtinut tulevaa. Meidän tulevaisuuden kuvamme on tällä hetkellä se, että heti häidemme jälkeen mieheni muuttaa toiselle paikkakunnalle työn perässä ja asumme viikot erillämme. Voi olla pikkuisen karu paluu ihanan häähumun jälkeen arkeen, kun maannataina tuore rouva jää vilkuttamaan nenäliina kädessä miehen perään. Tästä syystä odotan ristiriitaisin fiiliksin hääpäivää.

En osaa päättää... ostaisinko hääpäiväksi vielä uudet matalat kengät, jotka olisivat saman tyyliset kuin hääkorkkarit. Toisaalta hyvin voisin mennä vanhoillakin, mutta toisaalta tekisi niin mieli hankkia kengät. Ehkä tilaan yhdet sovitukseen ja jos ne ovat huonot, niin unohdan koko ajatuksen.

Hävetti... kun soitin kauneushoitolaan ja aloitin puhelun samalla litanialla kuin työpuheluita soittamalla. Kyllä hävetti. Vaikka sopertelin, että anteeksi kauheasti, kun menin sekaisin, vaikka yksityishenkilönähän tässä soittelen. Miten sekaisin olen muutaman viikon päästä, kun nimikin vaihtuu?!

Muistan ikuisesti... kun tapasin mieheni ensimmäisiä kertoja ja tuumasin, että siinä on todella huumorintajuttoman oloinen kaveri. Olin kyllä niin väärässä kuin ihminen voi olla, joten ei kannata aina luottaa siihen ensivaikutelmaan! :D

Päivän paras juttu... Mies vei meidän sormukset kaiverettaviksi!!

Noloa myöntää, mutta... sain jo aiheettoman kohtauksen siitä, että olisin laskenut hormonikiertoni ja että hääpäivänä olisi alkanut menkat. Sätin itseäni kaksi päivää siitä, miten olen voinut laskea ne väärin. Ja sitten tutkailin asiaa uudelleen ja totesin, että olin alunpitäen laskenut aivan oikein ja turhaan vuodattanut miehelleni siitä, että olen hääpäivänä turvonnut valas, jolla on naama täynnä näpyyjä ja joka oikuttelee ja kiukuttelee kaikesta. Ei terve.

Viikko sitten... Sain työkavereiltani etukäteismuistamisen tulevan rouviintumisen vuoksi. Olin todella otettu siitä. Ja onnistuivat yllättämään, koska olivat sen verran etuajassa. Moni oli jäämässä lomille ja he olivat läheisimpiä työkavereitani, niin halusivat olla muistamisessa mukana.

Kaikista pahinta on... epävarmuus. Pelkään ihan hulluna, että hääpäivästä tulee kaaottinen, jos jokaikista yksityiskohtaa ei ole pilkulleen suunniteltu ja kaasolle/bestmanille kirjallisena ilmoitettu. Pelkään, että unohdan jotain tärkeää päivän kulkuun liittyen. Ja kyllä, kaikki vakuuttavat minulle, että eihän kukaan tiedä, jos jokin ei mene suunnitellun mukaisesti. Ei niin, mutta jotenkin pelkään, että jostain kummallisesta syystä tilanne ajautuisi kaaokseen.

Salainen taitoni on... tehdä mistä tahansa asiasta excellin. En itsekään tiedä, kuinka monta excelliä minulla on tällä hetkellä häihin liittyen.

Jos saisin yhden toiveen, se olisi... että mieheni olisi saanut olla vielä häiden jälkeisen maanantain kanssani kotona onnellisessa hääkuplassa. Jos taas saisin oikeasti yhden toiveen, niin toivoisin oikeasti sitä maailman rauhaa. Otan vastaukseen häänäkökulman; Koska kieltämättä mietityttää varasimme pari viikkoa sitten häämatkan Nizzaan. Tuntuu hurjalta, miten ei voi yhtään tietää, mitä tapahtuu ja missä. Mutta ei voi antaa pelolle valtaa, koska silloin lakkaa elämästä. Mutta kieltämättä itkukurkussa luin Nizzan uutisointia viime viikolla.

Minulla on pakkomielle... hoitaa kaikki hääjärjestelyt yksin ketään muuta vaivaamatta. En ole raaskinut edes vuodattaa asioita kaasolleni, koska hänellä on niin paljon kaikkea omassa elämässäänkin. Onneksi on sulhaseni, joka ei anna minun hoitaa kaikkea yksin. Hän aikoo huomenna tehdä meidän kirkko-ohjelmat. Oonko jo varmasti tuonut tarpeeksi selvästi ilmi, että mieheni on ihana?

Söin tänään... Porkkanasosekeittoa. Ei ollut vuosisadan idea olla lomalla, kun häihin oli alle kaksi kuukautta. Terveisin, tykkään ruuasta. Vyötäröni näyttääkin siltä.

Ärsyttävintä on... että kaikki kyselevät, missä vaiheessa hääsuunnittelut ovat ja joko stressaa. Koska en minä tiedä. Mistä sen tietää missä kohdassa hääjärjestelyt ovat? Ei niille ole mitään kronologista linjaa tai prosenttimittaria, joka kertoo, että häät ovat nyt 87% valmiit. Vastaan sitten aina, että hyvällä. Ei ketään kiinnosta yksityiskohtaiset kuvaukset. Enkä jostain syystä oikein jaksa alkaa niitä selittämään ties kuinka monennetta kertaa. Välillä on (joo, uskokaa tai älkää) kiva puhua muustakin kuin häistä. :D Ja voisiko stressistä kyselyn lopettaa? Olin viime viikkoon asti ihan viilipytty, mutta kun vielä kerran kysyttiin, että stressaako, niin lopulta illalla iski epätoivoinen stressipiikki.

Lisäksi ärsyttää se, että olen hukannut hääkynsilakkani. Missä se on?!?!

Tekisi mieli... irrottaa jostain vuorokauteen kaksi listätuntia. Tuntuu, että tällä hetkellä painan mahdottomassa oravanpyörässä, kun yritän hoitaa työt, elämän, liikunnat ja sen lisäksi järjestää häät kunnialla maaliin. Niin ja jossain kohti piti kai levätäkin? Olen vakuuttunut, että jos vuorokaudessa olisi 26 tuntia, saisin kaiken hoidettua!

Nämä ovat niitä asioita, joita pallottelen tällä hetkellä mielessäni. Mietintää, mitä häiden jälkeinen elämä tuo tullessaan, rakkaus tuota omaa sulhoa kohtaan ja kevyt maailmantuska. Muutamalla excellillä ja koomisella säästämisellä maustettuna. ;)

Haastan lauseita jatkamaan Marrasmorsiamen ja Insinöörin morsiamen!

Häälaukku

Minun ei todellakaan ollut aikomus ostaa laukkua häitä varten. Ajattelin, että pärjään kyllä aivan hyvin ilmankin. Mutta kun sopiva laukku hyppäsi silmilleni Tukholmassa Second hand -liikkeessä, niin en voinut vastustaa kiusausta. Köyhdyin laukusta vain 50 kruunua ja se oli sen tyylinen helmilaukku, mitä olin katsellut ennen kuin päätin, että en tarvitse laukkua.

Pientä tuunausta laukku kaipasi, sillä en erityisemmin ihastunut pikkuruisen kantokahvaan. Niinpä näppäränä tyttönä kaivoin työkalupakista pihdit esille ja nappasin kahvan irti. Aikaa meni minuutti ja ilme muuttui sellaiseksi, mitä hain.

Ja mikä parasta, laukkuun mahtuu helposti puhelin, huulipuna ja puuteripaperi. Muuta en taida hääpäivänä tarvitakaan. Enkä kyllä koe, että puhelintakaan varsinaisesti tarvitsisin, mutta kulkekoon nyt sitten tässä hienossa laukussa mukana! Onpahan ainakin tarvittaessa kamera käytössä.

Still here!

Moikka! Onpas blogi ollut pitkään hiljaan. Johtuu ihan siitä, että ennen blogin hiljenemistä minulla oli maailman ihanimmat polttarit, sen jälkeen sain hirveän stressiväsymysflunssan, pinnistelin viimeiset päivät ja pääsin sitten kesälaitumille. Nyt olenkin ollut viimeiset pari viikkoa kesälomareissulla ja tietoisesti jätin hääsuunnitelukirjani kotiin. Päätin, että haluan pienen tauon hääsuunnittelusta ennen kotiin paluuta ja viimeisten viikkojen puuhailuja.

kuva

Polttareista en varmaan sen enempää kerro tänne blogiin, sillä en ole saanut niistä juurikaan kuvia itselleni. Lisäksi niissä kaikissa näkyy rakkaita tytsyjäni. Sen voin kertoa, että polttarit olivat aivan minun näköseni, pääsin kaunistautumaan, hevostelemaan, morsiussaunomaan (kuule ihan kaksi kananmunaa sain päähän hedelmällisyyden varmistamiseksi) ja uimaan sekä mökkeilemään. Ainoastaan yksi ystävistäni ei ollut päässyt paikalle ja olin todella yllättynyt ja kiitollinen, kun näin muut ystäväni ympärilläni. Monet matkustivat jopa 500 kilometria päästäkseen viettämään viimeisiä neiti-juhliani. 

kuva

Nyt ollaan siis siinä pisteessä, että häihin on on enää kuukausi aikaa. HUH! Tämä alkaa tuntua jotenkin todelliselta. Siltä, että aika ihan lentää. Ainakin tähän asti minulla on kuitenkin ollut rauhallinen ja stressitön olo. Häidemme ilmoittautuminen päättyi ja ainoastaan viisi henkilöä ei pääse tulemaan, eli juhlimme reilun 50 hengen voimin. 

Tänään pidin myös pienen tauon hääsuunnittelemattomuudessani ja vietin pilvistä päivää tekemällä alkoholi-ilmoituksen poliisille, suunnittelemalla sulhon kanssa majoituskuviot ja lisäksi sulho tiedusteli juhlapaikalta, milloin voisimme saada juhlapaikan avaimet (jo häitä edeltävänä päivänä klo 12.00, JES!).

kuva

 

 

 

Muutamia pieniä häähankintoja olen vielä tehnyt ja niistä voisin kirjoitella, kunhan palaamme kotiin. Viikonloppu menee vielä reissussa, mutta viimeistään ensi viikolla yritän ehtiä paremmin blogimaailman äärelle!

Kaikkien ihanien hääblogeja olen kyllä lomallakin lukenut, mutta en ole ehtinyt kommentoida. Nettiyhteydet kun ovat olleet hyvin rajallisia. Tähänkin yritän ehtiä panostamaan lähiaikoina. :)

After all, enää 30 päivää!

Meikkikriisi

Jotenkin tämä hääsuunnittelu onkin mennyt vähän liian kepoiseen. Jotain mutkia vain täytyy kuulua matkaan. Mutka on nyt nimeltään häämeikki. 

Kävin koemeikissä. Kun katsoin paikan päällä meikkiä peilistä (tosin oli huono valo, sateinen päivä, hämärää jne), niin meikki näytti kauniilta. Pieniä muutoksia toivoin ja kerroin ne meikkaajalle.

Mutta kun tulin kotiin, sää kirkastui ja katsoin peilistä, niin voihan lehmän häntä! Meikkipohja oli kalpealle iholleni aivan liian tumma. Varjostukset olivat niin jytkät ja kovat, että ne näki kilometrien päähän. Leukaperäni olivat aivan kummallisen väriset. Silmien alle meikkiä oli kertynyt niin, että näytin valovuosia vanhemmalta kuin todellisuudessa olen.

Siinä hetkessä olisin halunnut itkeä, minua harmitti niin vietävästi. Mietin, että minun täytyy ottaa yhteyttä meikkaajaan ja pyytää, että hän tekee meikkipohjasta vaaleamman. Mietin, miten karmeilta silmän aluseni näyttivät. Mietin, miten paksu kerros minulla oli tavaraa naamassa. Meikissä oli myös hyvää: silmäni näyttivät upeilta. Olin niihin todella tyytyväinen. Mutta minulle meikkipohja on kaiken A ja O. Se ei ollut sinnepäinkään, mitä halusin.

kuva

Mieheni totesi, että meikki näytti ensin hyvältä, mutta valon lisääntyessä se alkoi näyttää pahemmalta kuin Muumien Primadonnan meikki.

Päätin ottaa aikalisän ja lähteä treenaamaan. Yleensä aina liikkuessa jotenkin saan aseteltua asioita oikeisiin lokeroihinsa ja järjestykseen. Silloin olen myös rauhallisempi ja analyyttisempi. Kuuntelin siis itseäni ja totesin, että en halua ottaa häämeikkiäni tuolta. Voisin tietenkin pyytää muutoksia meikkiin, mutta en voisi siltikään olla rauhallisilla mielin ennen hääpäivää. Koemeikki jo sai sisuskaluni stressistä ja ahdistuksesta solmuun. Ei oikein hyviä signaaleja, jos ajatuksena oli, etten meikkaa itseäni hääpäivänä, että saan olla stressaamatta.

En jaksa alkaa etsiä uutta tekijää. En jaksa kokeilla uudelleen. Joten joudun varmaan ottamaan hatun nätisti kouraan ja kiltisti pahoittelemaan meikkaajalle, että perun varaukseni. Aion kyllä rehellisyyden nimissän myös kertoa syyn, sillä hän näki minun poistuvan liikkeestä tyytyväisenä. Voisi olla aika hämmentävää perua ilman selitystä.

Ja seuraavaksi alan googlata youtubevideoita aiheena juhlameikki. Tiedän, että en ole loistava meikkaaja, mutta olen ennekin tärkeisiin juhliin pystynyt luomaan itsestäni ihan edustuskelpoisen. Ainakin tiedän, mitä saan. 

Kummasti stressi katosi, kun tein tämän päätöksen. Silloin taisin päättää oikein.

Happy Ending: The Veil Edition

Olen aivan naurettavan onnellinen. Kuuntelin intuitiotani ja kuuntelin teidän näkökulmianne ja tein sen: ostin hunnun! Muutaman päivän asiaa mietiskelin, vääntelin ja kääntelin. Kyseessä oli kuitenkin summa, jota en voinut käyttää aivan olkaa kohauttamalla. 

Joten hunnun kanssa kävin läpi henkilökohtaisen hääbudjettini. En siis missään nimessä pistä miestäni maksamaan senttiäkään minun kuluistani (kengät, puku, alusvaatteet, kakkosmekko, kaunistautuminen jne). Henkilökohtainen budjetti oli ainoa, mistä pystyisin viilaamaan ilman, että tarvitsee koskea meidän yhteiseen isompaan budjettiin. Isompaan budjettiin en ollut valmis koskemaan hunnun vuoksi.

Mietin, mikä tekee minulle tunteen, että olen morsian. Ja totesin, että huntu on siinä isossa osassa. En olisi uskonut, miten paljon se vaikutti minuun emotionaalisesti. Mutta kun sain hunnun sovittaessa päähäni, tuli minulle jotenkin hyvä ja kokonainen olo. Kokonainen morsian. Joka olisi voinut parit liikutuksen kyyneleetkin tirauttaa sen tunteen vuoksi (edes hääpuvun valinta ei aiheuttanut sellaista tunnereaktiota).

Joten. Vaihdoin kasvohoidon ja ripsien pidennykset huntuun. Pohdin, että tuuheutta ripsiin saa myös kertakäyttöisillä ripsitupsuilla, jos koen meikin muuten liian valjuksi. Toisaalta, minua mietitytti alusta alkaen, ovatko ripsienpidennykset oikein oma juttuni. Minulla ei siis ole koskaan sellaisia ollut. Varmasti ne olisivat olleet kivat (jos en olisi esim. allerginen liimalle, kuten äitini, ja jos oppisin olemaan hieromatta silmiäni), mutta eivät ne minulle tee sitä oikeanlaista tunnetta. 

Samoin mietin, että vaikka kasvohoito olisi ollut ihana, niin todellisuudessa suurempi merkitys on säännöllisellä kasvojen kotihoidolla kuin yksittäisellä hoitokerralla. Katsotaan, jos jostain saisin myöhemmin nipistettyä eurot kasvohoitoon, mutta ainakin tällä erää parannan vielä entisestään kotihoidon laatua ja intensiteettiä. Kuorinnasta ja naamioista ei luisteta.

Joten kyllä, pitsi-ihanuus on nyt minun ja en vain voisi olla onnellisempi tästä asiasta. Moni kyllä minulle vähän pyöritteli silmiään, kun mietin hunnun ostamista ("Ethän käytä sitä kuin puoli tuntia"), mutta onneksi rakkaimmat ystävät kannustivat ottamaan hunnun, jos se on minulle tärkeä. 

Ja niinhän minä tein. Saattoi siinä hääpukuliikkeen myyjää jälkeenpäin naurattaa, kun ryntäsin töiden jälkeen liikkeeseen ja selitin hätäisesti: "Onko teillä vielä sitä kolmemetristä pitsihuntua?" Haluamaani huntua oli vain yksi kappale ja todellakin olin kusisukassa, että asiaa pähkiessäni, joku fiksumpi morsian on ehtinyt ennen minua.  

Ja kun huntu löytyi totesin: "HUH! Ei ole enää, se lähtee minun mukaani!". Sitten vain vilkkaasti kassalle ja huntu pakettiin. Noin kolme minuttia liikkeeseen astumisen jälkeen tämä neiti lähti tyytyväisenä kotiin huntu kainalossa. 

HAPPY ENDING