Kulje suoraan takaisin lähtöruutuun

Kävin viikonloppuna sovittamassa sitä ihanaa hääpukua, joka aiheutti minulle viime viikolla kriisin poikasta. Noh, kriisi selätetty, sillä puku oli liian pieni!

Kunnon toimittajan tavoin (en kyllä ole toimittaja) esitin itselleni episodin jälkeen kysymyksen, miltä nyt tuntuu?

Keijukaismorsian: Vähän kahtiajakoiset fiilikset. Toisaalta toivoin, että puku olisi ollut täydellinen ja että hääpukuasiat olisivat kertalaakista ratkenneet ilman kummempaa vaivan näköä. Kuitenkin olen myös helpottunut, että pukua ei voinut edes harkita, koska pieni mikä pieni. Minun ei tarvinnut todella pohtia, haluaisinko A-linjaisen puvun. En kylläkään kokenut mitään hurmaantumista puvusta, vaikka ihastelinkin, miten hoikaksi se vyötäröni teki - siis siitä huolimatta, että nyöritkään eivät mahdollistaneet puvun sopivuutta. 

Olin myös yllättynyt, miten painava hääpuku on. Ja kuuma. Hikihän siinä puski pintaan, kun puin puvun päälleni. Jäin pohtimaan yhtälöä häät elokuussa ja hääpuku. Toki tuossa puvussa oli todella pitkä laahus, mikä lisäsi painoa, mutta silti. 

Päällimmäiseksi jäi myös ärsyttämään, että ilmoituksessa ei kerrottu puvun todellista kokoa. Siihen oli laitettu valmistajan yleiset sentit tuon kokoisessa puvussa, joiden mukaan minun olisi pitänyt (nippa nappa) mahtua pukuun. Oletin myös nyörityksen vähän joustavan. Mutta ei, ne sentit ilmoituksessa eivät kyllä pitäneet lähimainkaan ja puhuttiin ihan lukuisista senteistä.

Illalla jäin myös miettimään, pitäisikö minun hoikistua näistä nykyisistä mitoista? Mutta sitten yritin hokea päähäni, että se puku nyt vain oli ihan käsittämättömän pieni. Minä olen oikeasti ihan normaalipainoinen ja kokoinen. Kroppani mittasuhteet ovat sitä tiimalasia, mikä tosin lähinnä huokailuttaa monesti vaateostoksilla, koska nykymaailmassa on vaikea löytää vaatteita, jos on lantiota ja rinnat.

Käytännössä olen kuitenkin jälleen alkupisteessä. Ei pukua. Onneksi on reilusti aikaa vielä etsiä. Mutta ehkä minun on pakko käydä sovittamassa eri mallisia pukuja liikkeessä, että tiedän, mitä todella haen. Vaikka minusta se tuntuu huijaamiselta, koska ei minulla ole varaa ostaa yli tuhat euroa maksavaa hääpukua. Mietin kyllä myös, jos kävisin vuokrafirmassa sovittamassa, jolloin ei olisi katastrofaalista, jos ihastuisin pukuun: vuokraamiseen löytyy kyllä rahoitusta. Jäin vain miettimään, että vuokrafirmat eivät ehkä ota sovittajia, jotka tarvitsevat pukua vasta reilun vuoden päästä. Ja minä alan olla malttamaton.

Oih ja voih, huomaan nimenomaan kärsimättömän puoleni taas nousevan pintaan. Mottoni on ollut jo kolme vuotiaana: "Minä halluun!!"