Mietteitä ja odotuksia

Olen paljon miettinyt häitä ja niihin liittyviä tuntemuksia, joita osallisilla on. Olen miettinyt paljon omaa suhtautumistani häihin ja naimisiin menoon. Jonkinlaisella tajunnan virtaisella oksennuksella ajattelin tuoda ajatuksiani esiin myös tässä postauksessa. Mielipiteeni ovat täysin omiani.

Haluan mennä naimisiin, koska rakastan miestäni, koska haluan sitoa meidät yhteen papin edessä ja palalla paperia. Lisäksi haluan oikeudellista turvaa, jos toisella tapahtuu jotain. Mitä tietenkään ei kukaan koskaan toivo, mutta elämä on arvaamatonta. 

Olen miettinyt paljon sitä, miten hääpäivä on vain "yksi päivä elämässä". Naimisiin halutaan mennä vain kerran elämässä, mikä on luonnollista. Minäkin haluan mennä vain kerran elämässäni naimisiin ja toiminnallani siihen pyrin, mutta edelleen. Elämä on arvaamatonta, eikä sitä voi suunnitella hautaan asti.

Tuolla ajatuksella, "yksi päivä elämässä" ja "kerran elämässä", on erilaiset kaiut ihmisten suussa, kun mietitään rahaa ja odotuksia. Toisille se on perustelu sille, että saa unelmia myös rahallisesti suurella panostuksella, koska se on yksi päivä elämässä. Toiset taas näkevät hulluna laittaa suuria summia rahaa yhteen päivään elämässä. Monilla näkökulma tuntuu olevan vähän joko tai.

Eniten olen pohdiskellut, miten suuria odotuksia hääpäivälle luodaan. Haluan uskoa ja toivoa, että minä kestän ja vain nauran, jos aivan kaikki ei mene hääpäivänä täydellisesti ja suunnitelmien mukaan. Tietenkin toivon, ettei kakku tipu esimerkiksi juhlapaikan lattialle, mutta en repisi hirveitä raivareita, vaikka niin tapahtuisi. Koska eihän sille enää siinä vaiheessa voi mitään.

Mekin olemme suunnitelleet häitä lähes pari vuotta ennen hääpäivää. Siitä huolimatta toivon, että emme aseta hääpäivälle kohtuuttomia odotuksia. Jos jotkin tuntemukset tai tapahtumat eivät tapahdu, niin päivä on pilalla. Hope not. Yritän säännöllisesti muistuttaa sitä itselleni. Onneksi tässä on myös sellainen pikkujuttu kuin Elämä, joka varmistaa, ettei ajatukset pyöri pelkästään häiden ympärillä. Vaikka tietenkin iloisen siitä, että hääpäivä lähestyy. Haluan sanoa tahdon miehelleni. En malttaisi odottaa, että olen rouva. Ei sillä, että statuksella olisi suurta merkitystä, mutta olisi ihana sanoa, että mieheni on aviomieheni. Lisäksi odotan sitä, että mieheni kutsuu minua vaimoksi. Veljeni meni vasta naimisin ja hän muistaa aina kutsua rakastaan vaimoksi, kun puhuu tästä. Minusta se on ihanan suloista.

Kysyin kerran, mitä titteliä mieheni käyttää minusta, jos puhuu minusta jollekin joka ei tunne minua. Tiedättehän, sanooko hän "tyttöystäväni", "kihlattuni", "avopuolisoni", vai mitä? Hän vastasi, että puhuu yleensä puoliskosta, koska tyttöystävä kuulostaa vähättelyltä ja olen enemmän kuin vain kihlattu, mutta avopuolisi on pitkä sana. Minä tykkään tuosta puoliskosta. Haluan olla hänen toinen puoliskonsa (vaikka tietenkin olen myös oma kokonainen itseni, minä vain ajattelen meitä aina myös palapelinä, jossa täydennämme toisiamme ja muodostamme yhdessä yhden kokonaisuuden).

Olette varmaan huomanneet, että minä puhun rakkaastani aina "miehenäni". Avioitumisenkaan jälkeen tuskin jaksan alkaa jatkuvasti korostamaan, että "aviomieheni". Mutta onhan se ihana tietää itse, että hän on juuri sitä. 

Hääpäivässä odotan eniten kahta hetkeä. Sitä, kun katson miestäni alttarilla ja tahdomme. Sekä sitä, kun hääjuhlan jälkeen saamme hengähtää kahdestaan, todennäköisesti äärimäisen väsyneinä, mutta onnellisina. Huokaista, pysähtyä ja nauttia siitä, että olemme todella naimisissa ja saamme jakaa päälimmäiset tunteemme ilman muita. Ihan kahdestaan.

Niin. Vajaat yhdeksän kuukautta enää jäljellä.