Häämusiikki-illan jälkeisiä ajatuksia

Seurakunnassamme oli hiljattain häämusiikki-ilta ja lähdin sinne aivan innoissani. Luvassa oli perinteisiä häämarsseja ja jännitin, kuulisinko livenä myös meille ajattelemani marssit.

Ja noh. Kuulin. Mutta itkuhan siinä meinasi päästä, eikä suinkaan liikutuksesta. Prinsessa Ruusunen oli soitettu sellaisena pikakelauksena, että jos morsiamena joutuisin sen tahtiin asteelemaan alttarille, niin perille päästyäni puuskuttaisin ja olisin pyörtymispisteessä. 

Trumpettisävelmä taas oli niin laimea versio, että kaikki se, mistä marssista pidän (pirskahtelevuus, mahtipontisuus, "pilke silmäkulmassa") jäivät saavuttamatta. Jäljelle jäi vain marssi, joka lopulta aivan lopussa löysi itseensä jotain virtaa, mutta eihän kukaan enää häissä olisi niitä viimeisiä säveliä kuulemassa. 

Jäinkin illan jälkeen miettimään, että haluanko todella nämä marssit itselleni? Osaan jokaisen sävelen marsseista ja jos kanttori soittaa ne väärin tai ei niin kuin kuuluisi (modernisoidusti), niin tämä bridezilla repii hääpukunsa (no en nyt ehkä oikeasti). Mieheni vakuutti, että hääpäivänä olen niin jännittynyt, että en edes tajua, mikä marssi taustalla soi. En välttämättä tajuakaan, mutta mitä jos tajuan? Eihän juosten kustu häämarssi nyt meidän avioliittoa tai hääpäivää pilaa, mutta kyllä siitä saattaa jäädä hieman haikean paha mieli, kun on niitä marsseja jo kymmenisen vuotta kuunnellut ja haaveillut omasta hääpäivästä. 

Harkitsen myös puoli vakavissani vaihtavani marssit sellaisiksi, jotka eivät ole itselleni niin tärkeitä ja joita en osaa ulkoa. Jotka ovat marsseja muiden joukossa, enkä enää hetken päästä edes muista, mikä marssi oli kyseessä. Ei jäisi kaivelemaan, jos versio on aivan hirveä. Ei se herättäisi mitään pakahduttavaa ihastumisen tunnetta, mutta ei myöskään karvasta pettymystä. 

Soittivatkohan kanttorit tahallaan niin kummallisia versioita, että hääparit valitsisivat jotain muita marsseja, eivätkä he joutuisi soittamaan jokaisena kesälauantaina moneen otteeseen samoja biisejä? 

Luulen, että teen marssipäätökset lopulta vasta tavattuani kanttorint ja arvioituani, vaikuttaako hän osaavalta ihmiseltä (ja motivoituneelta) vai ei. Tiedän, että tämä on nyt näitä mitättömän kokoisia murheita, mutta kyllä minulle jäi jotenkin ikävä maku suuhun koko illasta. Äitini lohdutti, että aina voin palkata ammattisoittajat vetämään sellolla ja pianolla  " A Thousand Years" -biisin kirkkoon. Laitoin sen tähänkin hermojenlepuutusbiisiksi.