Hiusten repimistä

Alan olla siinä jamassa, että seuraavaksi reviin hiukset päästäni. Tällaisen viestin laitoin myös kaasolleni, jonka kanssa sovimme kriisipalaverin ensi viikolle. Eihän ole suotavaa, että häissämme, minulla ei olisi lopulta lainkaan hiuksia (onneksi on peruukit).

Minua on alkanut stressata se, että meillä ei ole häitämme varten mitään muuta varmana kuin päivä ja vihkikirkko, joka on siis varattu. Eniten hiusten kiskomista aiheuttaa tällä hetkellä hääpaikkamme. Jota emme ole saaneet varmaksi varattua, vaan alkuperäisen sopimuksen mukaan saamme varmistuksen vasta loppusyksystä.

Kun häihin alkaa olla enää vuosi aikaa, olen tajunnut, että ei se loppusyksy riitä. Mitä jos siinä vaiheessa juhlapaikan omistaja sanookin, että ei käy? Elämme marraskuuta ja meillä ei ole tietoakaan, missä viettää juhlamme. Tämä kesä on ainakin vakuuttanut, että säiden jumaliin ei kannata luottaa ja pitää häitä taivasalla. Ja voin kuvitella, että siinä vaiheessa suurin osa juhlatiloista on jo ensi kesää varten varattuja.

Mieheni soitteli vuokraajalle tällä viikolla, jos pääsisimme ensi viikolla katsomaan pihaa kesäkukoistuksessaan, kuten olimme sopineet talvella käydessämme. No ei taas ole helppoa. Vastaus oli, että ehkä käy maananaitana, soittakaa vielä silloin, kun hän ei ole varma menoistaan. Minulle iski pelko, että missähän vaiheessa hän tieteää elokuun 2016 suunnitelmistaan? Alkoi myös epäilyttää, että hän saattaisi perua vaikka ensi keväänä vielä varauksen. 

Demonstraatio hiusten repimisestä

Lisäksi olen alkanut miettiä, että mitä asiakaspalvelu ja asiakaslähtöistä toimintaa tämäkin on. Me maksaisimme kiitettävän summan tiloista ja juhliemme pitämisestä siellä, vastineeksi ei oikein saada sellaista kohtelua, mitä tästä vaihtokaupasta voisi olettaa. Minä arvostan palvelua, hyvää palvelua ja tämä ei nyt tunnu siltä. Olen myös kuullut huhua, että omistajalla on tapana käydä tarkistamassa kesken juhlien, mikä on meininki, että ei kai paikkoja hajoteta. Minusta tuollainen valvonta tuntuu jo ajatuksen tasolla aika ikävältä.

Miksi en ole vielä suoralta käsin heittänyt kirvestä kaivoon? Koska tuo tila on todella ainoa, mikä viehättää ja sopii sekä minulle, että miehelleni. Mutta kieltämättä olen taas alkanut katsella alueen tarjontaa. Eipä se ole edellisen metsästyksen jäljiltä mihinkään muuttunut. Olen alkanut myös pohtia logistiikkaa. Voisimme valita jonkun vähemmän kivan paikan, mutta paremmalla sijainnilla. Vieraide nolisi helpompi tulla juhliin ja lähteä sieltä. Mutta tämä käytännössä tarkottaisi jotain työnväentaloa, mikä huokailuttaa aika rankasti jo ajatuksen tasolla.  

Miksi täydellistä juhlapaikkaa ei vain voisi tippua nenän eteen? Olen alkanut jopa pohtimaan, että voisin hieman joustaa hinnasta, kunhan saisin täydellisen paikan. Mutta kun näillä näkymin sellaista ei vain ole, kaikissa tiloissa on omat puutteensa. Sijainti, ulkoasu, sisätilat ja piha ovat asioita, joiden toivoisin yhdistyvän saumattomasti, mutta näköjään not gonna happen.

Ja näin ollen revin hiuksia päästäni.

Tuntuu, että olemme palanneet jälleen lähtöruutuun. Sillä erotuksella vain, että häihin on enää vuosi ja alle kuukausi aikaa. Mikään ei etene, mitää ei saa varmaksi ja kaikki vain leijuu epämääräisenä ympärillämme. 

Lomalta palanneen tarmolla

Hups. Tässä tuli melko pitkä blogihiljaisuus. Syytän siitä lomaani ja ulkomaanmatkaa, jotka veivät huomiokykyni. Jos totta puhutaan, oli ennen lomaa aika poikki. En jaksanut ajatella edes häitä, vaikka se on ihana aihe. Nyt, kun sain vähän välimatkaa asioihin tuolla reissussa, niin häiden suunnittelukin maistuu taas paremmin.

Jonkun muun tutka olisi ulkomailla ollut täydessä valmiudessa kaiken mahdollisen häärekvisiitan ja muun suhteen, mutta minun tutkani värisi ainoastaan, kun kuljimme mieheni kanssa hääpukuliikkeen ohi. Liikkeen ikkunassa oli kaunis pitsinen hääpuku ja siinä vaiheessa piti kaivaa kameran esille. Onneksi liike oli kiinni, niin en voinut edes harkita siirtyväni sovittamaan. Toimituksen tuolta ulkomailta olisivat voineet olla vähän hankalat. :D

Pakko hehkuttaa, miten ihanaa on reissata mieheni kanssa. Hän nimittäin imuroi ennen matkaa läjän matkaoppaita ja sen jälkeen päättää matkamme kiinnostavimmat kohteet ja suunnittelee matkamme niiden pohjalta. Minä selaan oppaista sen, minkä ehdin ja esitän jotain, mitä voisin haluta nähdä ja hän mukauttaa sen suunnitelmiin. Me riitelemme reissussa todella vähän, sillä olemme oppineet välttämään pahimman suden kuopan: nälän.

Olemme monesti molemmat nälkäisiä, kun edellisestä ruokailusta tulee tarpeeksi pitkä aika ja sen jälkeen alamme etsiä kivaa ruokapaikkaa, jonka molemmat kelpuuttavat. Pahimmillaan tämä johtaa tunnin haahuiluun nälkäisenä ympäri kaupunkia. Ja se taas johtaa melko äkäisiin kommentteihin puolin ja toisin. Joten nykyään yritämme ennakoida nälän ajoissa ja alkaa etsiä ruokapaikkaa ennen kuin olemme nälkäkiukkuisia. Lisäksi tarvittaessa joustamme ja menemme ensimmäiseen vastaantulevaan ravintolaan tai kahvilaan. 

Oli ihana elää reissun ajan symbioottisesti. Miehelläni loma vielä jatkui ja minun lähtiessäni reissusta palattuamme töihin, hän ihmetteli, miten osaa olla päivän ilman minua? Näköjään ihan hyvin, mutta olihan se suloista kuulla, että viikon reissaamisenkin jälkeen, toinen olisi vielä jaksanut katsella naamaani.

Mutta palatakseni aiheeseen, olen siis palannut taas linjojen ääreen ja toivottavasti tämä hääsuunnittelukin taas pyörähtäisi toden teolla käyntiin, sillä meidän häihimme on enää reilut vuosi ja kuukausi. Hui! En voi kuin ihmetellä, mihin aika oikein katoaa?