Rouva R.

Jestas, sitä ollaan naimisissa. Ja olen saanut kuulla joka suunnalta viimeiset päivät, että mitäs rouva R! Ja tiedättekö, se tuntuu niin hassulta. Vaihtaa sukunimeä ja olla rouva. Minulle oli todella iso pala vaihtaa nimeä ja kipuilinkin tätä päätöstä loppuun asti. Joku voisikin kysyä, miksi sitten vaihdoin nimeä. Mutta minä haluan, että meidän perheellä on yksi ja yhteinen nimi. 

Voisi kuvitella, että olisin täällä nyt aivan itkukurkussa ja maani myynyt, kun häät (joita suunniteltiin kaksi vuotta), ovat ohi. Mutta en ole. Sunnuntaina oli haikea olo, mutta samalla myös helpottunut. Vasta nyt jotenkin tajuan, miten valtavasti suunnittelu ja organisointi veivät minulta energiaa. Taisin häiden jälkeen todetakin, että en halua enää koskaan mennä naimisiin. :D Yksi kerta riittää.

Ei elämä vieläkään aivan uomissaan ole, kun häiden jälkeen maanantaina muutimme mieheni toiselle paikkakunnalle. Meillä alkaa arki, josta osa ollaan erillään. Mutta tällaisessa tilanteessa yhteinen sukunimi tuntuu ihanalta konkretialta, joka kertoo, että olemme kuitenkin edelleen yksi ja sama yksikkö. 

Aion tulla käymään häidemme yksityiskohtia läpi, kunhan saamme kuvaajaltamme kuvia. Nyt olemme saaneet vasta tämän ensimmäisen maistiaisen. Tosin jokä päivä tuijotan tuota kuvaa monta minuuttia ja olen mykistynyt.

Nyt taidan vielä jatkaa tämän kaiken sulattelua. Näköjään onnistuin keittämään kasaan harvinaisen sekavan postauksen.

Still here!

Moikka! Onpas blogi ollut pitkään hiljaan. Johtuu ihan siitä, että ennen blogin hiljenemistä minulla oli maailman ihanimmat polttarit, sen jälkeen sain hirveän stressiväsymysflunssan, pinnistelin viimeiset päivät ja pääsin sitten kesälaitumille. Nyt olenkin ollut viimeiset pari viikkoa kesälomareissulla ja tietoisesti jätin hääsuunnitelukirjani kotiin. Päätin, että haluan pienen tauon hääsuunnittelusta ennen kotiin paluuta ja viimeisten viikkojen puuhailuja.

kuva

Polttareista en varmaan sen enempää kerro tänne blogiin, sillä en ole saanut niistä juurikaan kuvia itselleni. Lisäksi niissä kaikissa näkyy rakkaita tytsyjäni. Sen voin kertoa, että polttarit olivat aivan minun näköseni, pääsin kaunistautumaan, hevostelemaan, morsiussaunomaan (kuule ihan kaksi kananmunaa sain päähän hedelmällisyyden varmistamiseksi) ja uimaan sekä mökkeilemään. Ainoastaan yksi ystävistäni ei ollut päässyt paikalle ja olin todella yllättynyt ja kiitollinen, kun näin muut ystäväni ympärilläni. Monet matkustivat jopa 500 kilometria päästäkseen viettämään viimeisiä neiti-juhliani. 

kuva

Nyt ollaan siis siinä pisteessä, että häihin on on enää kuukausi aikaa. HUH! Tämä alkaa tuntua jotenkin todelliselta. Siltä, että aika ihan lentää. Ainakin tähän asti minulla on kuitenkin ollut rauhallinen ja stressitön olo. Häidemme ilmoittautuminen päättyi ja ainoastaan viisi henkilöä ei pääse tulemaan, eli juhlimme reilun 50 hengen voimin. 

Tänään pidin myös pienen tauon hääsuunnittelemattomuudessani ja vietin pilvistä päivää tekemällä alkoholi-ilmoituksen poliisille, suunnittelemalla sulhon kanssa majoituskuviot ja lisäksi sulho tiedusteli juhlapaikalta, milloin voisimme saada juhlapaikan avaimet (jo häitä edeltävänä päivänä klo 12.00, JES!).

kuva

 

 

 

Muutamia pieniä häähankintoja olen vielä tehnyt ja niistä voisin kirjoitella, kunhan palaamme kotiin. Viikonloppu menee vielä reissussa, mutta viimeistään ensi viikolla yritän ehtiä paremmin blogimaailman äärelle!

Kaikkien ihanien hääblogeja olen kyllä lomallakin lukenut, mutta en ole ehtinyt kommentoida. Nettiyhteydet kun ovat olleet hyvin rajallisia. Tähänkin yritän ehtiä panostamaan lähiaikoina. :)

After all, enää 30 päivää!

Toinen mekko?

Minulla on ollut aina sellainen päähänpinttymä, että jos satsaa hääpukuunsa kiitettävän kasan rahaa, niin sitä pukuahan sitten käytetään tasan koko päivä. Mieluiten jopa seuraavan vuorokauden puolelle. Ehdottomasti.

Mutta.

Tämä olisi ihanan rento - mutta kenties liiankin rento? mekko

Viimeaikoina mielessäni on alkanut kummitella ajatus, että mitä jos sittenkin haluaisin vaihtaa loppuiltayöksi jotain vähän helpompaa päälle? Muitelen eräitä viime kesän juhlia, joissa oli ihanaa, kun sai virallisen ohjelman jälkeen vaihtaa rennompaa (ja lämpimämpää) vaatetta päälle. Entä jos sen jälkeen, kun on koko päivän pitänyt sitä ihanaa unelmapukuaan, olisi siitä huolimatta kivempi vaihtaa jotain vähän kevyempää päälle, joka ei paina montaa kiloa? Jonka kanssa olisi helpompi liikkua ja jorata yön pikkutunneilla?

Ihana! Mutta ehkä vähän liian juhlava ja kallis.. mekko

Toisaalta. Voi hyvinkin olla, että haluan nauttia siitä ihanasta hääpuvustani viimeiseen siniseen asti. Joten kovin paljon en olisi valmis tähän "kakkosmekkoon" sijoittamaan. Alan kuitenkin kallistua siihen ajatukseen, että tällaista mekkoa voisin hieman vilkuilla (köh, tai siis vilkuilinhan minä jo, kuten kuvituksesta voi päätellä). En ihan tiedä, mitä mekolta haen. Paitsi helpompaa liikkuvuutta, valkoista väriä, jotain hempeyttä ja edullista hintaa. 

Tämä olisi rento, kuitenkin pitsinen ja kohtuu hintainen! mekko

Ja voisihan ajatella niinkin, että jos mekkoa ei tule käytettyä illalla, voisi sen vetäistä päälle seuraavana päivänä. Tosin silloin sen pitäisi olla melko rento tapaus. Mutta harkitaan harkitaan.

Tuleeko teille muille illaksi eri mekko?

Jotenkin ärsyttää tämä oma vatvominen. Tämän piti olla asia, jota en edes mieti!

Mietteitä ja odotuksia

Olen paljon miettinyt häitä ja niihin liittyviä tuntemuksia, joita osallisilla on. Olen miettinyt paljon omaa suhtautumistani häihin ja naimisiin menoon. Jonkinlaisella tajunnan virtaisella oksennuksella ajattelin tuoda ajatuksiani esiin myös tässä postauksessa. Mielipiteeni ovat täysin omiani.

Haluan mennä naimisiin, koska rakastan miestäni, koska haluan sitoa meidät yhteen papin edessä ja palalla paperia. Lisäksi haluan oikeudellista turvaa, jos toisella tapahtuu jotain. Mitä tietenkään ei kukaan koskaan toivo, mutta elämä on arvaamatonta. 

Olen miettinyt paljon sitä, miten hääpäivä on vain "yksi päivä elämässä". Naimisiin halutaan mennä vain kerran elämässä, mikä on luonnollista. Minäkin haluan mennä vain kerran elämässäni naimisiin ja toiminnallani siihen pyrin, mutta edelleen. Elämä on arvaamatonta, eikä sitä voi suunnitella hautaan asti.

Tuolla ajatuksella, "yksi päivä elämässä" ja "kerran elämässä", on erilaiset kaiut ihmisten suussa, kun mietitään rahaa ja odotuksia. Toisille se on perustelu sille, että saa unelmia myös rahallisesti suurella panostuksella, koska se on yksi päivä elämässä. Toiset taas näkevät hulluna laittaa suuria summia rahaa yhteen päivään elämässä. Monilla näkökulma tuntuu olevan vähän joko tai.

Eniten olen pohdiskellut, miten suuria odotuksia hääpäivälle luodaan. Haluan uskoa ja toivoa, että minä kestän ja vain nauran, jos aivan kaikki ei mene hääpäivänä täydellisesti ja suunnitelmien mukaan. Tietenkin toivon, ettei kakku tipu esimerkiksi juhlapaikan lattialle, mutta en repisi hirveitä raivareita, vaikka niin tapahtuisi. Koska eihän sille enää siinä vaiheessa voi mitään.

Mekin olemme suunnitelleet häitä lähes pari vuotta ennen hääpäivää. Siitä huolimatta toivon, että emme aseta hääpäivälle kohtuuttomia odotuksia. Jos jotkin tuntemukset tai tapahtumat eivät tapahdu, niin päivä on pilalla. Hope not. Yritän säännöllisesti muistuttaa sitä itselleni. Onneksi tässä on myös sellainen pikkujuttu kuin Elämä, joka varmistaa, ettei ajatukset pyöri pelkästään häiden ympärillä. Vaikka tietenkin iloisen siitä, että hääpäivä lähestyy. Haluan sanoa tahdon miehelleni. En malttaisi odottaa, että olen rouva. Ei sillä, että statuksella olisi suurta merkitystä, mutta olisi ihana sanoa, että mieheni on aviomieheni. Lisäksi odotan sitä, että mieheni kutsuu minua vaimoksi. Veljeni meni vasta naimisin ja hän muistaa aina kutsua rakastaan vaimoksi, kun puhuu tästä. Minusta se on ihanan suloista.

Kysyin kerran, mitä titteliä mieheni käyttää minusta, jos puhuu minusta jollekin joka ei tunne minua. Tiedättehän, sanooko hän "tyttöystäväni", "kihlattuni", "avopuolisoni", vai mitä? Hän vastasi, että puhuu yleensä puoliskosta, koska tyttöystävä kuulostaa vähättelyltä ja olen enemmän kuin vain kihlattu, mutta avopuolisi on pitkä sana. Minä tykkään tuosta puoliskosta. Haluan olla hänen toinen puoliskonsa (vaikka tietenkin olen myös oma kokonainen itseni, minä vain ajattelen meitä aina myös palapelinä, jossa täydennämme toisiamme ja muodostamme yhdessä yhden kokonaisuuden).

Olette varmaan huomanneet, että minä puhun rakkaastani aina "miehenäni". Avioitumisenkaan jälkeen tuskin jaksan alkaa jatkuvasti korostamaan, että "aviomieheni". Mutta onhan se ihana tietää itse, että hän on juuri sitä. 

Hääpäivässä odotan eniten kahta hetkeä. Sitä, kun katson miestäni alttarilla ja tahdomme. Sekä sitä, kun hääjuhlan jälkeen saamme hengähtää kahdestaan, todennäköisesti äärimäisen väsyneinä, mutta onnellisina. Huokaista, pysähtyä ja nauttia siitä, että olemme todella naimisissa ja saamme jakaa päälimmäiset tunteemme ilman muita. Ihan kahdestaan.

Niin. Vajaat yhdeksän kuukautta enää jäljellä.