Mietteitä ja odotuksia

Olen paljon miettinyt häitä ja niihin liittyviä tuntemuksia, joita osallisilla on. Olen miettinyt paljon omaa suhtautumistani häihin ja naimisiin menoon. Jonkinlaisella tajunnan virtaisella oksennuksella ajattelin tuoda ajatuksiani esiin myös tässä postauksessa. Mielipiteeni ovat täysin omiani.

Haluan mennä naimisiin, koska rakastan miestäni, koska haluan sitoa meidät yhteen papin edessä ja palalla paperia. Lisäksi haluan oikeudellista turvaa, jos toisella tapahtuu jotain. Mitä tietenkään ei kukaan koskaan toivo, mutta elämä on arvaamatonta. 

Olen miettinyt paljon sitä, miten hääpäivä on vain "yksi päivä elämässä". Naimisiin halutaan mennä vain kerran elämässä, mikä on luonnollista. Minäkin haluan mennä vain kerran elämässäni naimisiin ja toiminnallani siihen pyrin, mutta edelleen. Elämä on arvaamatonta, eikä sitä voi suunnitella hautaan asti.

Tuolla ajatuksella, "yksi päivä elämässä" ja "kerran elämässä", on erilaiset kaiut ihmisten suussa, kun mietitään rahaa ja odotuksia. Toisille se on perustelu sille, että saa unelmia myös rahallisesti suurella panostuksella, koska se on yksi päivä elämässä. Toiset taas näkevät hulluna laittaa suuria summia rahaa yhteen päivään elämässä. Monilla näkökulma tuntuu olevan vähän joko tai.

Eniten olen pohdiskellut, miten suuria odotuksia hääpäivälle luodaan. Haluan uskoa ja toivoa, että minä kestän ja vain nauran, jos aivan kaikki ei mene hääpäivänä täydellisesti ja suunnitelmien mukaan. Tietenkin toivon, ettei kakku tipu esimerkiksi juhlapaikan lattialle, mutta en repisi hirveitä raivareita, vaikka niin tapahtuisi. Koska eihän sille enää siinä vaiheessa voi mitään.

Mekin olemme suunnitelleet häitä lähes pari vuotta ennen hääpäivää. Siitä huolimatta toivon, että emme aseta hääpäivälle kohtuuttomia odotuksia. Jos jotkin tuntemukset tai tapahtumat eivät tapahdu, niin päivä on pilalla. Hope not. Yritän säännöllisesti muistuttaa sitä itselleni. Onneksi tässä on myös sellainen pikkujuttu kuin Elämä, joka varmistaa, ettei ajatukset pyöri pelkästään häiden ympärillä. Vaikka tietenkin iloisen siitä, että hääpäivä lähestyy. Haluan sanoa tahdon miehelleni. En malttaisi odottaa, että olen rouva. Ei sillä, että statuksella olisi suurta merkitystä, mutta olisi ihana sanoa, että mieheni on aviomieheni. Lisäksi odotan sitä, että mieheni kutsuu minua vaimoksi. Veljeni meni vasta naimisin ja hän muistaa aina kutsua rakastaan vaimoksi, kun puhuu tästä. Minusta se on ihanan suloista.

Kysyin kerran, mitä titteliä mieheni käyttää minusta, jos puhuu minusta jollekin joka ei tunne minua. Tiedättehän, sanooko hän "tyttöystäväni", "kihlattuni", "avopuolisoni", vai mitä? Hän vastasi, että puhuu yleensä puoliskosta, koska tyttöystävä kuulostaa vähättelyltä ja olen enemmän kuin vain kihlattu, mutta avopuolisi on pitkä sana. Minä tykkään tuosta puoliskosta. Haluan olla hänen toinen puoliskonsa (vaikka tietenkin olen myös oma kokonainen itseni, minä vain ajattelen meitä aina myös palapelinä, jossa täydennämme toisiamme ja muodostamme yhdessä yhden kokonaisuuden).

Olette varmaan huomanneet, että minä puhun rakkaastani aina "miehenäni". Avioitumisenkaan jälkeen tuskin jaksan alkaa jatkuvasti korostamaan, että "aviomieheni". Mutta onhan se ihana tietää itse, että hän on juuri sitä. 

Hääpäivässä odotan eniten kahta hetkeä. Sitä, kun katson miestäni alttarilla ja tahdomme. Sekä sitä, kun hääjuhlan jälkeen saamme hengähtää kahdestaan, todennäköisesti äärimäisen väsyneinä, mutta onnellisina. Huokaista, pysähtyä ja nauttia siitä, että olemme todella naimisissa ja saamme jakaa päälimmäiset tunteemme ilman muita. Ihan kahdestaan.

Niin. Vajaat yhdeksän kuukautta enää jäljellä.

Milloin naimisiin?

Jokainen itsehän päättää, milloin on oikea hetki mennä naimisiin. Tai ylipäätään, mihin tahtiin parisuhteessa halutaan edetä. Kuka on sanomaan, miten pitkään "täytyy" olla yhdessä, että voi mennä naimisiin? Tosin minä itse olen ollut oma pahin viholliseni tämän asian suhteen. Päätin jo joskus nuorena, että vähintään viisi vuotta täytyy seurustella, että voi mennä naimisiin. Ja ainakin pari vuotta, että voidaan muuttaa yhteen. Kunhan se oikea mies siis sattuu kohdalle.

Tapasin mieheni aivan sattumalta. Ja se oli menoa. Kahden tapaamisen jälkeen seurustelimme. Seurustelumme toisena päivänä käytännössä muutimme saman katon alle, vaikka virallisesti osoite vaihtuikin "vasta" kahden ja puolen kuukauden jälkeen. Kihloja vaihdoimme vuoden ja neljän kuukauden paikkeilla. Ja nyt suunnittelemma avioituvamme tasan kaksi vuotta kihlauksesta. 

kuva

Kyllähän sitä siis voi suunnitella, milloin olisi oppikirjojen mukaista tehdä asioita. Mutta joskus sydän ja järki toteavat, että jos tämä tuntuu oikealta, niin sen täytyy olla oikein. Meille tuli nyt keväällä kaksi yhteistä vuotta kasaan, enkä voisi enää kuvitella elämää ilman miestäni. Oikeastaan, en ole osannut kuvitella sitä enää sen jälkeen, kun tapasimme. Se tuntui heti niin kohtalonomaiselta. Minusta tuntui, että voin juosta kiljuen karkuun ja yrittää vältellä sitä, että päätyisimme suhteeseen (kai olin hieman sitoutumiskammoinen), mutta samalla tiesin, että se on hyödytöntä. Olin niin varma, että tässä on minun ihmiseni ja on vain parempi ottaa lusikka kauniiseen käteen ja voittaa omat pelot. En ole koskaan aiemmin kenenkään muun ihmisen kohdalla tuntenut samoin.

Me sanomme tahdon kolmen vuoden ja neljän kuukauden yhdessäolon jälkeen. Toiset menevät naimisiin vuoden tuntemisen jälkeen ja toiset kymmenen vuoden jälkeen. Mutta eiköhän jokainen tiedä kohdallaan, milloin on se oikea aika. Ja mikä tärkeintä: kuka on se oikea ihminen, jonka kanssa haluaa solmia avioliiton. En epäröi tippaakaan (ja koska olen edellisessä ihmissuhteessa epäröinyt ja paljon, niin tiedän, mihin verrata).

Olen niin onnellinen tässä suhteessa. En olisi koskaan aiemmin osannut edes kuvitella, että se voi olla tällaista.

Ideapihtari

Olen mietiskellyt inspiraatiota ja ideoiden jakoa tässä viimepäivinä. Nimenomaan hääideoiden jaksamista blogissa. Tuleeko teille koskaan sellainen olo, että vitsit, nyt keksin niin loistavan idean häihimme, että en oikeastaan haluakaan blogata siitä? Että se ei vahingossakaan ole monissa muissakin häissä nähtävissä tai toteutettuna?

Minulla on nyt hääblogiaikana kerran tullut tällainen fiilis. Ja se on ihan naurettavaa, koska olen melko varma, ettei kukaan muu haluaisi tätä ideaa totetuttaa, koska se on ehkä enemmänkin sellainen, joka aukeaa nimenomaan vain meidän häissämme oleville ystäville.

kuva

Lisäksi hääblogien tarkoitushan on jakaa inspiraatiota ja "höyrytä" hääjuttuja kollektiivisesti, jokainen omassa blogissaan, mutta kuitenkin melko yhteisöllisesti. Toki blogeissa pyörii myös niitä lukijoita, jotka eivät itse blogia pidä. Mutta näiden tarkoitus on olla isnpiraation ja ideoiden lähteitä siinä missä myös vertaistukipaikkoja.

Tulikin vähän sellainen nolo olo, että olenko nyt kunnon panttaaja ja pihtari, jos pidän jotain itselläni? Mikä sekin on aika typerää, sillä kysehän on ensinnäkin omasta blogistani ja toisekseen meidän häistämme. Ja kuitenkin loppujen lopuksi, mitä sillä on väliä, vaikka joku toteuttaisi saman idean häissään? Eihän se ole minulta pois.

Lopulta jäinkin siis pohtimaan, olenko näiden ajatusten kanssa aivan yksin, vai onko jollain muullakin pyörinyt jotain samankaltaisia tuumailuja mielessä?

Ja mikä oli se juttu, mitä olen miettinyt häihimme ja mikä aiheutti tämän ajatusketjun?  Tietovisa ohjelmanumerona. Koska tietovisat ovat osa historiaamme. :)  Tähän kirjoitettuna tajuan, että idea on niin kuolettavan tylsä, että ei tämä ollut pihtaamisen arvoinen. Mutta meidän häissämme se tulee olemaan meidän näköisemme ja niin meitä!

Teamwork

Usein hän on vähän sivussa tästä blogista, vaikka oikeasti on tietenkin kaiken keskiössä. Nimittäin tuo minun mieheni. Hän antaa minun höpsöttää häistä ja hänen mielestään on aivan okei, että kirjoittelen tätä blogia. Hän ei hermostu edes silloin, kun valtaamme kotimme kaasoni kanssa ja höpöttelemme häistä. Hän itseasiassa jopa saattaa liittyä seuraan ja keskustella hääideoista ja ajatuksista kanssamme. 

Meillä siis yhdessä rakennetaan näitä häitä ja miehellä on monia mielipiteitä. Kuitenkin esimerkiksi koristeluista hän ei niin piittaa, joten enimmäkseen esitän hänelle jonkin pohjaesityksen, jonka pohjalta keskustelemme ja joko hyväksymme idean tai ohitamme sen huonona. Mieheni myös on ottanut osaa tähän prosessiin pohtimalla, mistä saisimme oikeanlaisia purkkeja ja muistelemalla, mitä hänen lapsuudenkodissaan voisi olla. Tuomalla uusia näkökulmia kehiin. Isot linjat neuvotellaan aina perinpohjaisesti, että löydämme molempia tyydyttävän ratkaisun.

Häät on meillä siis yhteinen projekti, vaikka kyllä minä höyryän näistä paljon enemmän. Mieskin kuitenkin ylpeästi kertoo tutuille ja kavereille, missä vaiheessa hääsuunnittelumme ovat menossa ja se tuntuu hyvältä. Hän ei piilottele sitä faktaa, että naimisiin tässä ollaan todellakin menossa!

Mies vastasi kirkon varaamisesta (tai siis kirkko numero kakkosen, olenko muistanutkaan mainita, että vaihdoimme kirkkoa?) ja hän myös selvitti juhlapaikan yhteystiedot ja sopi sinne tapaamisen. Hän on sitä mieltä, että ainahan me saamme yhdet kutsukortit askarreltua - ja luulen, että hän nimenomaan tarkoittaa itsekin olevansa askartelutalkoissa mukana. Hän haluaa olla mukana.

Joten koen, että minulla on aika ainutlaatuinen mies. Tiedän, että ne asiat, mitkä ovat hänen vastuullaan, tulevat varmasti hoidettua, eikä minun tarvitse olla varmistelemassa. Itseasiassa hän saattaa hoitaa asioita jopa tehokkaammin kuin minä itse.. hups. Emme ole jakaneet mitään erityistä listaa, mitä kumpikin hoitaa, sillä esimerkiksi pitopalvelun ja juhlapaikan kanssa neuvottelemme tietenkin yhdessä. Auton olen kyllä jättänyt täysin miehen vastuulle, sillä minulle kelpaisi ihan yhtälailla meidän omakin automme. Mutta suon kyllä mielelläni miehelleni sen ilon, että hän saa etsiä mieluisan menopelin alle. 

Meillä on erinomainen tiimi. Ja en malttaisi odottaa, että pääsen sanomaan tiimimme toiselle osapuolelle "TAHDON"!