Mietteitä ja odotuksia

Olen paljon miettinyt häitä ja niihin liittyviä tuntemuksia, joita osallisilla on. Olen miettinyt paljon omaa suhtautumistani häihin ja naimisiin menoon. Jonkinlaisella tajunnan virtaisella oksennuksella ajattelin tuoda ajatuksiani esiin myös tässä postauksessa. Mielipiteeni ovat täysin omiani.

Haluan mennä naimisiin, koska rakastan miestäni, koska haluan sitoa meidät yhteen papin edessä ja palalla paperia. Lisäksi haluan oikeudellista turvaa, jos toisella tapahtuu jotain. Mitä tietenkään ei kukaan koskaan toivo, mutta elämä on arvaamatonta. 

Olen miettinyt paljon sitä, miten hääpäivä on vain "yksi päivä elämässä". Naimisiin halutaan mennä vain kerran elämässä, mikä on luonnollista. Minäkin haluan mennä vain kerran elämässäni naimisiin ja toiminnallani siihen pyrin, mutta edelleen. Elämä on arvaamatonta, eikä sitä voi suunnitella hautaan asti.

Tuolla ajatuksella, "yksi päivä elämässä" ja "kerran elämässä", on erilaiset kaiut ihmisten suussa, kun mietitään rahaa ja odotuksia. Toisille se on perustelu sille, että saa unelmia myös rahallisesti suurella panostuksella, koska se on yksi päivä elämässä. Toiset taas näkevät hulluna laittaa suuria summia rahaa yhteen päivään elämässä. Monilla näkökulma tuntuu olevan vähän joko tai.

Eniten olen pohdiskellut, miten suuria odotuksia hääpäivälle luodaan. Haluan uskoa ja toivoa, että minä kestän ja vain nauran, jos aivan kaikki ei mene hääpäivänä täydellisesti ja suunnitelmien mukaan. Tietenkin toivon, ettei kakku tipu esimerkiksi juhlapaikan lattialle, mutta en repisi hirveitä raivareita, vaikka niin tapahtuisi. Koska eihän sille enää siinä vaiheessa voi mitään.

Mekin olemme suunnitelleet häitä lähes pari vuotta ennen hääpäivää. Siitä huolimatta toivon, että emme aseta hääpäivälle kohtuuttomia odotuksia. Jos jotkin tuntemukset tai tapahtumat eivät tapahdu, niin päivä on pilalla. Hope not. Yritän säännöllisesti muistuttaa sitä itselleni. Onneksi tässä on myös sellainen pikkujuttu kuin Elämä, joka varmistaa, ettei ajatukset pyöri pelkästään häiden ympärillä. Vaikka tietenkin iloisen siitä, että hääpäivä lähestyy. Haluan sanoa tahdon miehelleni. En malttaisi odottaa, että olen rouva. Ei sillä, että statuksella olisi suurta merkitystä, mutta olisi ihana sanoa, että mieheni on aviomieheni. Lisäksi odotan sitä, että mieheni kutsuu minua vaimoksi. Veljeni meni vasta naimisin ja hän muistaa aina kutsua rakastaan vaimoksi, kun puhuu tästä. Minusta se on ihanan suloista.

Kysyin kerran, mitä titteliä mieheni käyttää minusta, jos puhuu minusta jollekin joka ei tunne minua. Tiedättehän, sanooko hän "tyttöystäväni", "kihlattuni", "avopuolisoni", vai mitä? Hän vastasi, että puhuu yleensä puoliskosta, koska tyttöystävä kuulostaa vähättelyltä ja olen enemmän kuin vain kihlattu, mutta avopuolisi on pitkä sana. Minä tykkään tuosta puoliskosta. Haluan olla hänen toinen puoliskonsa (vaikka tietenkin olen myös oma kokonainen itseni, minä vain ajattelen meitä aina myös palapelinä, jossa täydennämme toisiamme ja muodostamme yhdessä yhden kokonaisuuden).

Olette varmaan huomanneet, että minä puhun rakkaastani aina "miehenäni". Avioitumisenkaan jälkeen tuskin jaksan alkaa jatkuvasti korostamaan, että "aviomieheni". Mutta onhan se ihana tietää itse, että hän on juuri sitä. 

Hääpäivässä odotan eniten kahta hetkeä. Sitä, kun katson miestäni alttarilla ja tahdomme. Sekä sitä, kun hääjuhlan jälkeen saamme hengähtää kahdestaan, todennäköisesti äärimäisen väsyneinä, mutta onnellisina. Huokaista, pysähtyä ja nauttia siitä, että olemme todella naimisissa ja saamme jakaa päälimmäiset tunteemme ilman muita. Ihan kahdestaan.

Niin. Vajaat yhdeksän kuukautta enää jäljellä.

Elämän makuista

Kyllä tämä elämä on taas niin elämää, että huh huh! Tiedättehän, sellaista toiminnan täyteistä, koska elämä ei ole stabiilia, muuttumatonta, pysyvää. Niinpä mekin saimme kuulla reilu viikko sitten, että vuokrasopimuksemme irtisanotaan. Voin kertoa, että siitä seuraasi maaninen tori.fi -sivuston selailu. Kaksi päivää myöhemmin kävimme näytössä ja siitä muutaman päivän päästä solmimme vuokrasopimuksen.

Nyt on siis kaikki kunnossa! Paitsi. Yksi muutto pitäisi vielä tässä pyöritellä parin viikon sisällä.

Meillä olisi myös viime viikolla huima merkkipäivä: kaksi ja puoli vuotta seurustelua kasassa. Mutta sen sijaan, että olisimme juhlineet sitä menemällä ulos syömään, niin pysyimmekin kotona. Koska mies on flunssassa ja kuten hän asian ilmaisi: "sehän menisi aivan harakoille, kun en maista mitään". Mikä oli ihan hyvä näkökulma, sillä kun mies alkoi toipua, kaaduin minä petiin.

Edellä mainituista syistä hääkuplani on ollut vähän poksahtaneena. Sen sijaan, että tunnelmoisin kymmenen kuukauden päästä siinteleviä häitä kynttilän valossa teetä juoden, niin käyn raivopäisesti läpi kaappien sisältöä (mantra on: pidetään, kierrätykseen, roskiin) ja hyperventiloin varastoon kurkkiessa. 

Samalla on tullut kyllä hyvin inventoitua myös esim. kausivalot (joku muu kutsuisi jouluvaloiksi), joita voimme hyödyntää häissä. Löysin myös kirkasta lasia olevia tuikkukippoja (sieltä varastosta), jotka olin unohtanut kokonaan. Keräilin ne joskus, kun halusin olohuoneen pöydälle lajitelman erilaisia kirkkaita tuikkukippoja. Tajusin myös, että meillä on todella kivat isot syvät maljakot, joissa poltamme kynttilöitä (2kpl), nehän voisivat olla kivat buffetpöydässä (=kukaan ei voisi polttaa itseeän niihin, kun reunat ovat niin korkea).

Eli vaikka juuri nyt minusta tuntuu, että ehdin häitä ajatelle seuraavan kerran ensi vuonna (no kun ensin on muutto, sitten on ulkomaanmatka, sitten on joulu ja uusi vuosi..), niin näköjään sitä kuitenkin ajattelee lähes tiedostamattaankin.

Voihan elämä!

Höperöbloggaaja

Heipparallaa pitkästä aikaa!

Olen ollut poissa blogista taas liian pitkän aikaa. Kun yritin eritellä, minkä takia, niin huomasin siihen mielessäni kaksi syytä. Ensimmäinen oli luonnollisestiki se, että minulla on ollut niin paljon muuta elämää. Töissä olen tehnyt aika pitkää päivää (ja itseasiassa nappasin itselleni vielä yhden lisäprojektin oman työn ohelle, hups), olen nähnyt ystäviäni, yrittänyt ehtiä liikkua (toimistotyö ja istuminen tappaa) ja sen lisäksi vielä ihan vain olla ja relata. Blogi on siinä hulinassa jäänyt priorisointilistalla häntäpäähän. 

Toinen syy on ollut pieni hääblogimaailma-ahdistus. Tuntuu, että kaikki suunnittelevat täydellisiä häitä. Siis tietenkin. Jokainenhan haluaa täydellisen päivän. Mutta sitten otan vaikuteita itseeni ja alan hourailla miehelleni, että "eikö meilläkin pidä olla tällainen asia x, kun kaikilla muillakin on". Mikä kuulostaa aivan pikkulapsen suusta tulleelta. Muistan kyllä mankuneeni pienenä äidiltä vaikka mitä sillä perusteella, kun kaikilla muillakin on. Ja nimenomaan se piti olla, koska kaikilla muillakin oli. Ei ehkä niinkään sen takia, että olisin alunperin itse ajatellut haluavani mitään sellaista. 

kuva

Jotenkin pääni siis meni sekaisin kaikkien mahdollisuuksien ristiaallokossa. Tuntui, että kadotin sen, mitä minä/me haluamme ja ajattelin liikaa, mitä muut tekevät/haluavat. Parhaimmillaan blogeista saa ihania hääideoita ja pahimmillaan lähden liikaa massasopuliksi, eli massan vietäväksi. 

Olen pohtinut tilannetta ja miettinyt, että kehtaanko edes kertoa omista hääsuunnitelmistani julkisesti, kun ne eivät monessa kohdassa ole samankaltaisia kuin muiden suunnitelmat. Teilataanko oma ajatusmaailmani sen vuoksi aivan täysin? Tässä kohdassa palautin taas mieleeni, miksi blogin perustin. Omaksi virtuaaliseksi muistikirjaksi ja paikaksi, jossa höyrytä meidän häistä. Olenko myöskään koskaan saanut tähän blogiin yhtään ilkeä kommenttia kanssamorsioilta? No en todellakaan. Kaikkea muuta.

Eli johtopäätöksenä: kirjoitan tätä blogia entistä enemmän itsenäni. Omista lähtökohdistani. Ja lopetan tällaiset höpöhöpöajatukset aivan kokonaan. Erilaisuus on rikkautta ja jokaisen häät on loppujen lopuuksi uniikit, vaikka niissä jotain samoja piirteitä olisikin. 

Jonkin verran suunnitelmat ovat taas nytkähtäneetkin eteenpäin ja niistä kirjoittelen lähiaikoina lisää. Jotenkin aivoihini on alkanut iskostua, että häihimme on enää reilut 11 kuukautta. Huh. Se tuntuu olevan niin pian!

Lomalta palanneen tarmolla

Hups. Tässä tuli melko pitkä blogihiljaisuus. Syytän siitä lomaani ja ulkomaanmatkaa, jotka veivät huomiokykyni. Jos totta puhutaan, oli ennen lomaa aika poikki. En jaksanut ajatella edes häitä, vaikka se on ihana aihe. Nyt, kun sain vähän välimatkaa asioihin tuolla reissussa, niin häiden suunnittelukin maistuu taas paremmin.

Jonkun muun tutka olisi ulkomailla ollut täydessä valmiudessa kaiken mahdollisen häärekvisiitan ja muun suhteen, mutta minun tutkani värisi ainoastaan, kun kuljimme mieheni kanssa hääpukuliikkeen ohi. Liikkeen ikkunassa oli kaunis pitsinen hääpuku ja siinä vaiheessa piti kaivaa kameran esille. Onneksi liike oli kiinni, niin en voinut edes harkita siirtyväni sovittamaan. Toimituksen tuolta ulkomailta olisivat voineet olla vähän hankalat. :D

Pakko hehkuttaa, miten ihanaa on reissata mieheni kanssa. Hän nimittäin imuroi ennen matkaa läjän matkaoppaita ja sen jälkeen päättää matkamme kiinnostavimmat kohteet ja suunnittelee matkamme niiden pohjalta. Minä selaan oppaista sen, minkä ehdin ja esitän jotain, mitä voisin haluta nähdä ja hän mukauttaa sen suunnitelmiin. Me riitelemme reissussa todella vähän, sillä olemme oppineet välttämään pahimman suden kuopan: nälän.

Olemme monesti molemmat nälkäisiä, kun edellisestä ruokailusta tulee tarpeeksi pitkä aika ja sen jälkeen alamme etsiä kivaa ruokapaikkaa, jonka molemmat kelpuuttavat. Pahimmillaan tämä johtaa tunnin haahuiluun nälkäisenä ympäri kaupunkia. Ja se taas johtaa melko äkäisiin kommentteihin puolin ja toisin. Joten nykyään yritämme ennakoida nälän ajoissa ja alkaa etsiä ruokapaikkaa ennen kuin olemme nälkäkiukkuisia. Lisäksi tarvittaessa joustamme ja menemme ensimmäiseen vastaantulevaan ravintolaan tai kahvilaan. 

Oli ihana elää reissun ajan symbioottisesti. Miehelläni loma vielä jatkui ja minun lähtiessäni reissusta palattuamme töihin, hän ihmetteli, miten osaa olla päivän ilman minua? Näköjään ihan hyvin, mutta olihan se suloista kuulla, että viikon reissaamisenkin jälkeen, toinen olisi vielä jaksanut katsella naamaani.

Mutta palatakseni aiheeseen, olen siis palannut taas linjojen ääreen ja toivottavasti tämä hääsuunnittelukin taas pyörähtäisi toden teolla käyntiin, sillä meidän häihimme on enää reilut vuosi ja kuukausi. Hui! En voi kuin ihmetellä, mihin aika oikein katoaa?