Mietteitä ja odotuksia

Olen paljon miettinyt häitä ja niihin liittyviä tuntemuksia, joita osallisilla on. Olen miettinyt paljon omaa suhtautumistani häihin ja naimisiin menoon. Jonkinlaisella tajunnan virtaisella oksennuksella ajattelin tuoda ajatuksiani esiin myös tässä postauksessa. Mielipiteeni ovat täysin omiani.

Haluan mennä naimisiin, koska rakastan miestäni, koska haluan sitoa meidät yhteen papin edessä ja palalla paperia. Lisäksi haluan oikeudellista turvaa, jos toisella tapahtuu jotain. Mitä tietenkään ei kukaan koskaan toivo, mutta elämä on arvaamatonta. 

Olen miettinyt paljon sitä, miten hääpäivä on vain "yksi päivä elämässä". Naimisiin halutaan mennä vain kerran elämässä, mikä on luonnollista. Minäkin haluan mennä vain kerran elämässäni naimisiin ja toiminnallani siihen pyrin, mutta edelleen. Elämä on arvaamatonta, eikä sitä voi suunnitella hautaan asti.

Tuolla ajatuksella, "yksi päivä elämässä" ja "kerran elämässä", on erilaiset kaiut ihmisten suussa, kun mietitään rahaa ja odotuksia. Toisille se on perustelu sille, että saa unelmia myös rahallisesti suurella panostuksella, koska se on yksi päivä elämässä. Toiset taas näkevät hulluna laittaa suuria summia rahaa yhteen päivään elämässä. Monilla näkökulma tuntuu olevan vähän joko tai.

Eniten olen pohdiskellut, miten suuria odotuksia hääpäivälle luodaan. Haluan uskoa ja toivoa, että minä kestän ja vain nauran, jos aivan kaikki ei mene hääpäivänä täydellisesti ja suunnitelmien mukaan. Tietenkin toivon, ettei kakku tipu esimerkiksi juhlapaikan lattialle, mutta en repisi hirveitä raivareita, vaikka niin tapahtuisi. Koska eihän sille enää siinä vaiheessa voi mitään.

Mekin olemme suunnitelleet häitä lähes pari vuotta ennen hääpäivää. Siitä huolimatta toivon, että emme aseta hääpäivälle kohtuuttomia odotuksia. Jos jotkin tuntemukset tai tapahtumat eivät tapahdu, niin päivä on pilalla. Hope not. Yritän säännöllisesti muistuttaa sitä itselleni. Onneksi tässä on myös sellainen pikkujuttu kuin Elämä, joka varmistaa, ettei ajatukset pyöri pelkästään häiden ympärillä. Vaikka tietenkin iloisen siitä, että hääpäivä lähestyy. Haluan sanoa tahdon miehelleni. En malttaisi odottaa, että olen rouva. Ei sillä, että statuksella olisi suurta merkitystä, mutta olisi ihana sanoa, että mieheni on aviomieheni. Lisäksi odotan sitä, että mieheni kutsuu minua vaimoksi. Veljeni meni vasta naimisin ja hän muistaa aina kutsua rakastaan vaimoksi, kun puhuu tästä. Minusta se on ihanan suloista.

Kysyin kerran, mitä titteliä mieheni käyttää minusta, jos puhuu minusta jollekin joka ei tunne minua. Tiedättehän, sanooko hän "tyttöystäväni", "kihlattuni", "avopuolisoni", vai mitä? Hän vastasi, että puhuu yleensä puoliskosta, koska tyttöystävä kuulostaa vähättelyltä ja olen enemmän kuin vain kihlattu, mutta avopuolisi on pitkä sana. Minä tykkään tuosta puoliskosta. Haluan olla hänen toinen puoliskonsa (vaikka tietenkin olen myös oma kokonainen itseni, minä vain ajattelen meitä aina myös palapelinä, jossa täydennämme toisiamme ja muodostamme yhdessä yhden kokonaisuuden).

Olette varmaan huomanneet, että minä puhun rakkaastani aina "miehenäni". Avioitumisenkaan jälkeen tuskin jaksan alkaa jatkuvasti korostamaan, että "aviomieheni". Mutta onhan se ihana tietää itse, että hän on juuri sitä. 

Hääpäivässä odotan eniten kahta hetkeä. Sitä, kun katson miestäni alttarilla ja tahdomme. Sekä sitä, kun hääjuhlan jälkeen saamme hengähtää kahdestaan, todennäköisesti äärimäisen väsyneinä, mutta onnellisina. Huokaista, pysähtyä ja nauttia siitä, että olemme todella naimisissa ja saamme jakaa päälimmäiset tunteemme ilman muita. Ihan kahdestaan.

Niin. Vajaat yhdeksän kuukautta enää jäljellä.

Lomalta palanneen tarmolla

Hups. Tässä tuli melko pitkä blogihiljaisuus. Syytän siitä lomaani ja ulkomaanmatkaa, jotka veivät huomiokykyni. Jos totta puhutaan, oli ennen lomaa aika poikki. En jaksanut ajatella edes häitä, vaikka se on ihana aihe. Nyt, kun sain vähän välimatkaa asioihin tuolla reissussa, niin häiden suunnittelukin maistuu taas paremmin.

Jonkun muun tutka olisi ulkomailla ollut täydessä valmiudessa kaiken mahdollisen häärekvisiitan ja muun suhteen, mutta minun tutkani värisi ainoastaan, kun kuljimme mieheni kanssa hääpukuliikkeen ohi. Liikkeen ikkunassa oli kaunis pitsinen hääpuku ja siinä vaiheessa piti kaivaa kameran esille. Onneksi liike oli kiinni, niin en voinut edes harkita siirtyväni sovittamaan. Toimituksen tuolta ulkomailta olisivat voineet olla vähän hankalat. :D

Pakko hehkuttaa, miten ihanaa on reissata mieheni kanssa. Hän nimittäin imuroi ennen matkaa läjän matkaoppaita ja sen jälkeen päättää matkamme kiinnostavimmat kohteet ja suunnittelee matkamme niiden pohjalta. Minä selaan oppaista sen, minkä ehdin ja esitän jotain, mitä voisin haluta nähdä ja hän mukauttaa sen suunnitelmiin. Me riitelemme reissussa todella vähän, sillä olemme oppineet välttämään pahimman suden kuopan: nälän.

Olemme monesti molemmat nälkäisiä, kun edellisestä ruokailusta tulee tarpeeksi pitkä aika ja sen jälkeen alamme etsiä kivaa ruokapaikkaa, jonka molemmat kelpuuttavat. Pahimmillaan tämä johtaa tunnin haahuiluun nälkäisenä ympäri kaupunkia. Ja se taas johtaa melko äkäisiin kommentteihin puolin ja toisin. Joten nykyään yritämme ennakoida nälän ajoissa ja alkaa etsiä ruokapaikkaa ennen kuin olemme nälkäkiukkuisia. Lisäksi tarvittaessa joustamme ja menemme ensimmäiseen vastaantulevaan ravintolaan tai kahvilaan. 

Oli ihana elää reissun ajan symbioottisesti. Miehelläni loma vielä jatkui ja minun lähtiessäni reissusta palattuamme töihin, hän ihmetteli, miten osaa olla päivän ilman minua? Näköjään ihan hyvin, mutta olihan se suloista kuulla, että viikon reissaamisenkin jälkeen, toinen olisi vielä jaksanut katsella naamaani.

Mutta palatakseni aiheeseen, olen siis palannut taas linjojen ääreen ja toivottavasti tämä hääsuunnittelukin taas pyörähtäisi toden teolla käyntiin, sillä meidän häihimme on enää reilut vuosi ja kuukausi. Hui! En voi kuin ihmetellä, mihin aika oikein katoaa?

Milloin naimisiin?

Jokainen itsehän päättää, milloin on oikea hetki mennä naimisiin. Tai ylipäätään, mihin tahtiin parisuhteessa halutaan edetä. Kuka on sanomaan, miten pitkään "täytyy" olla yhdessä, että voi mennä naimisiin? Tosin minä itse olen ollut oma pahin viholliseni tämän asian suhteen. Päätin jo joskus nuorena, että vähintään viisi vuotta täytyy seurustella, että voi mennä naimisiin. Ja ainakin pari vuotta, että voidaan muuttaa yhteen. Kunhan se oikea mies siis sattuu kohdalle.

Tapasin mieheni aivan sattumalta. Ja se oli menoa. Kahden tapaamisen jälkeen seurustelimme. Seurustelumme toisena päivänä käytännössä muutimme saman katon alle, vaikka virallisesti osoite vaihtuikin "vasta" kahden ja puolen kuukauden jälkeen. Kihloja vaihdoimme vuoden ja neljän kuukauden paikkeilla. Ja nyt suunnittelemma avioituvamme tasan kaksi vuotta kihlauksesta. 

kuva

Kyllähän sitä siis voi suunnitella, milloin olisi oppikirjojen mukaista tehdä asioita. Mutta joskus sydän ja järki toteavat, että jos tämä tuntuu oikealta, niin sen täytyy olla oikein. Meille tuli nyt keväällä kaksi yhteistä vuotta kasaan, enkä voisi enää kuvitella elämää ilman miestäni. Oikeastaan, en ole osannut kuvitella sitä enää sen jälkeen, kun tapasimme. Se tuntui heti niin kohtalonomaiselta. Minusta tuntui, että voin juosta kiljuen karkuun ja yrittää vältellä sitä, että päätyisimme suhteeseen (kai olin hieman sitoutumiskammoinen), mutta samalla tiesin, että se on hyödytöntä. Olin niin varma, että tässä on minun ihmiseni ja on vain parempi ottaa lusikka kauniiseen käteen ja voittaa omat pelot. En ole koskaan aiemmin kenenkään muun ihmisen kohdalla tuntenut samoin.

Me sanomme tahdon kolmen vuoden ja neljän kuukauden yhdessäolon jälkeen. Toiset menevät naimisiin vuoden tuntemisen jälkeen ja toiset kymmenen vuoden jälkeen. Mutta eiköhän jokainen tiedä kohdallaan, milloin on se oikea aika. Ja mikä tärkeintä: kuka on se oikea ihminen, jonka kanssa haluaa solmia avioliiton. En epäröi tippaakaan (ja koska olen edellisessä ihmissuhteessa epäröinyt ja paljon, niin tiedän, mihin verrata).

Olen niin onnellinen tässä suhteessa. En olisi koskaan aiemmin osannut edes kuvitella, että se voi olla tällaista.

48H

Kyllä sitä aina välillä muistaa, että on menossa juuri oikean ihmisen kanssa naimisiin. Arjen tohinassa kyllä nautin mieheni seurasta ja on ihanaa olla yhdessä. Mutta onhan se huippua, kun mies lähtee työmatkalle ja saan tehdä ihan mitä ikinä haluan! Ainakin teoriassa. Vuorokauden jälkeen olin jo aivan ikävissäni ja lasken päiviä (tai tunteja, mutta sen tunnustaminenhan olisi neuroottista), että mies tulisi jo kotiin.

 kuva

Mikään ei ole ihanampaa kuin kaivautua iltaisin miehen kainaloon, painaa pää hänen rintaansa vasten ja nukahtaa kuunnelleen hänen rauhoittavia sydämen lyöntejään. Tai se, että minä saan aamuisin pari minuuttia enemmän koomausaikaa sängyssä, kun mies keittää aamukahvit (kyllä, hän hemmottelee minut pilalle). Niin ja se kun saa päivän päätteeksi höpötellä, kertoa kuulumiset ja juputtaa, jos tuntee kokeneensa vääryyttä (tai avautua hulluista kuljettajista liikenteessä).

Joten vaikka onkin ollut mukavaa viettää aikaa yksin, niin on se paras tapa taas muistaa, miksi niin mielettömästi miehestäni tykkään. Muistan myös sen, että oma aikakin on tarpeen ja tervettä ja sitä pitää muistaa ottaa säännöllisesti. Mutta muistan myös sen, että olen todella onnekas, kun saan asua mieheni kanssa saman katon alla. Niin moni kaveri on joutunut hyväksymään kahden paikkakunnan asuttamisen, kun töitä ei ole irronnut molemmille samalta paikkakunnalta. 

kuva

Odotan jo, että mies tulee kotiin, laitan meille jotain hyvää iltapalaa ja kuuntelen hänen tarinoitaan matkasta. Minä taas kerron kotikuulumiset ja kiehnään kyljessä, minkä ehdin. Voisin lämmittää saunan, että hän saa oikoa lennoilla jumiutuneita lihaksia. Mitähän muuta pikkuista ekstraa keksisin kotiinpaluuseen? Jos tulee ideoita, niin saa vinkkailla. :)

Ja kai otsikkokin sen jo kertoo, montako tunt päivää on jäljellä?

Ps. En kylläkään nyhjää kotona nenäliinan kanssa itkemässä silmiä päästäni, kun mies on poissa, vaikka tämä siltä saattoikin kuulostaa ;) Otan omasta ajasta kaiken irti, vaikka odotankin. Ikävöinti aina silloin tällöin on ihan okei. Sellaista romanttista ikävää!