Jotain sinistä ja vilvoittavaa

Olin viime syksynä reissussa Portugalissa. Kävin paikallisessa liikkeessä, jossa myytiin viuhkoja. Silmäni alkoivat hiukan kiilua ja sormeni syyhytä, kun huomasin yhdessä nurkassa viuhkoja. Suomi ja elokuu on sellainen yhdistelmä, että säästä ei voi tietää yhtään, mitä on luvassa (tosin missä kuussa sitä tietäisi). Olettaa voisi, että päivä olisi lämmin, mutta on myös mahdollista, että se on hyytävä ja vettä tulee kuin saavista kaatamalla. Kuitenkin siltä varalta, että sattusi olemaan lämmin, ostin itselleni viuhkan. 

Mietin myös, että viuhkan takana voin myös huomaamatta pyyhkiä tarvittaessa kulmiani tai peittää nauruani, tai mitä nyt tarvitseekaan? En vielä syksyllä ollut varma teemaväreistämme ja pelkkää valkoista viuhkaa liikkeessä ei ollut. Joten otin lempi väriäni, eli sinistä sisältävän viuhkan. Tässä hiljattain sitten tajusin, että viuhkan sininen voi hyvin olla minun "jotain sinistä". 

Ja koska minut on kasvatettu periaatteeseen "kaverille kans", niin ostin sitten samanlaisen viuhkan äidilleni. Siinä vain on eri värinen kukka. Olen aika varma, että äitini tulee hankkimaan mekon, jossa on juuri tuota kukan sävyä. Silloin viuhka ja asu mätsäisivät. ;) 

Viuhka ehkä menee kategoriaan "vuosisadan hääturhake", mutta jos sattuu oikeasti hellepäivä, niin saatan olla aika kiitollinen viuhkasta. Vielä kun vain muistaisin sen pakata mukaan.

Onko järjetöntä laittaa jo nyt kaasolle viestiä siitä, että muistuttaa minua?! :D

26

En ole koskaan miettinyt, minkä ikäisenä menen naimisiin. Edes lapsena en ajatellut, että jonkin tietyn ikäisenä minusta tulee rouva. Jotenkin olen aina ajatellut, että se tapahtuu, kun on tapahtuakseen. Kun tuntuu oikealta. Asioita ei pidä yrittää kiiruhtaa eikä niitä voi hidastaa (tämän huomasin, kun mieheni päätti tulla elämääni, mikä määrätietoinen tahti!).

 kuva

Tänään täytän 26 vuotta. En tiedä, onko se paljon vai vähän? Juuri nyt se tuntuu sopivalta iältä. Jos en ole häitä koskaan suunnitellut iän puitteissa, niin se minulla on ollut ajatuksena, että tämän ikäisenä haluan olla valmistunut ja mielellään töissä - niin kuin olenkin. Taloa ei ole, mutta farmariauto kyllä seisoo stereotypisesti pihassa. Ja 26 -vuotiaana avioidun rakkaan mieheni kanssa.

Minusta tuntuu, että olen siinä iässä, että on hyvä mennä naimisiin. Se tuntuu luonnolliselta ja oikealta. En epäile miestäni tai valintaamme tippaakaan (tiedän kyllä senkin tunteen, joten on mihin verrata), Koen tuntevani itseni niin hyvin, että voin tehdä tällaisen päätöksen. Toisaalta, en koe, että minulla olisi mitään paineita mennä naimisiin. Hassua kyllä, kukaan ei alkanut etukäteen udella, milloin menemme kihloihin tai aiomme aivoitua. Sen sijaan lapsilisäyksestä on jo kysytty (murr vaan, tästä voisinkin avautua kilometrin verran). 

kuva

Jos nyt kukaan ei ehtinyt kysyä, milloin aiomme naimisiin, niin toisaalta kukaan ei ole myöskään ihmetellyt ratkaisuamme tai kritisoinut sitä. Viimeksi eilen ystäväni totesi, että me vain sovimme toisillemme, olemme niin samankaltaisia. Ja siltä minustakin tuntuu. Tuntuu kuitenkin hyvältä, että läheiset tukevat päätöstämme.

Ja niin. Tänään vanhenen, eikä se tunnu pahalta. Vähän olen viime vuosina pohtinut, koska se ikäkriisi iskee päälle, mutta ei ainakaan vielä. Tässä ja nyt on hyvä olla. Nuoruuden pahin mustavalkoisuus on sulanut pois ja on oppinut huomaamaan, miten paljon ihminen kestää. Ja jos kuvitellaan, että nyt puhaltaisin kynttilät ja saisin toivoa, niin toivoisin elämääni paljon rakkautta ja läheisillini roppakaupalla onnea.

Ettei menisi liian vakavaksi, niin lopuksi on pakko tunnustaa, että ei tässä enää ole sitä samaa fiilistä kuin nuorempana vuosia täyttäessä. :D 

Ps. Kahdeksan kuukautta meidän häihin!!