Rouva R.

Jestas, sitä ollaan naimisissa. Ja olen saanut kuulla joka suunnalta viimeiset päivät, että mitäs rouva R! Ja tiedättekö, se tuntuu niin hassulta. Vaihtaa sukunimeä ja olla rouva. Minulle oli todella iso pala vaihtaa nimeä ja kipuilinkin tätä päätöstä loppuun asti. Joku voisikin kysyä, miksi sitten vaihdoin nimeä. Mutta minä haluan, että meidän perheellä on yksi ja yhteinen nimi. 

Voisi kuvitella, että olisin täällä nyt aivan itkukurkussa ja maani myynyt, kun häät (joita suunniteltiin kaksi vuotta), ovat ohi. Mutta en ole. Sunnuntaina oli haikea olo, mutta samalla myös helpottunut. Vasta nyt jotenkin tajuan, miten valtavasti suunnittelu ja organisointi veivät minulta energiaa. Taisin häiden jälkeen todetakin, että en halua enää koskaan mennä naimisiin. :D Yksi kerta riittää.

Ei elämä vieläkään aivan uomissaan ole, kun häiden jälkeen maanantaina muutimme mieheni toiselle paikkakunnalle. Meillä alkaa arki, josta osa ollaan erillään. Mutta tällaisessa tilanteessa yhteinen sukunimi tuntuu ihanalta konkretialta, joka kertoo, että olemme kuitenkin edelleen yksi ja sama yksikkö. 

Aion tulla käymään häidemme yksityiskohtia läpi, kunhan saamme kuvaajaltamme kuvia. Nyt olemme saaneet vasta tämän ensimmäisen maistiaisen. Tosin jokä päivä tuijotan tuota kuvaa monta minuuttia ja olen mykistynyt.

Nyt taidan vielä jatkaa tämän kaiken sulattelua. Näköjään onnistuin keittämään kasaan harvinaisen sekavan postauksen.

Todellisuus check

Blogi on ollut viimeaikoina hiljainen. Meillä on ollut perheessä surua ja sen sijaan, että mielenpäällä olisi ollut häävalmistelut, niin ollaankin puhuttu hautajaisista. Jotenkin niin konkreettinen muistutus siitä, että elämä on arvaamatonta. 

Koko viikko onkin mennyt jotenkin aikamoisen väsymyksen sumussa. Tämä ei ole niinkään minun suruani, mutta olen yrittänyt tukea läheisiäni jaksamaan surun keskellä. Välillä tuntuu, että väsymys on vetänyt minua niin ohueksi, että jostain kohdasta näkee pian läpi. Tiedän, että seuraavat pari viikkoa tulevat olemaan kiireisiä ja osittain myös raskaita.

kuva 

Mietin myös, miten hyvä on, että olen tehnyt paljon häiden eteen jo etukäteen. Ainahan sitä voi suunnitella ja laatia listoja, mitä milloinkin tekee, mutta ei kaikkea voi suunnitella ja tapahtuu arvaamattomia asioita. Tällä hetkellä en edes muista, mitä minun maaliskuun to do -listalla on. Mutta veikkaan, että valtaosa siitä siirtyy jonnekin huhtikuulle, että ehdin asioita hoitamaan. 

Olen myös mieheni kanssa miettinyt, miten muistaisimme häissämme niitä, jotka varmasti olisivat halunneet olla juhlassa läsnä, mutta jotka nyt katselevat meitä pilvenreunalta. Meillä olisi ajatuksena koota kaikista vieraistamme kuvat ja ajattelimme, että laittaisimme myös pois nukkuneiden kuvat mukaan. Mitä ajattelette, meneekö se liian synkäksi tai mauttomaksi? Mietin, että kuvat voisivat olla myös mustavalkoisia näiden kohdalla. Mutta tätä ehtii vielä kypsytellä. Voi olla, että nämä ihmiset kulkevat mukana vain sydämissämme.

kuva

On tässä kuitenkin jotain saatu tehtyäkin! Kutsut ovat lähteneet ja ensimmäiset ilmoittautumisetkin kirjattu ylös. Me emme laittaneet mitään Save the Date -kortteja ja meille tulee valtaosa vieraista aivan eri puolilta Suomea, joten halusimme tiedottaa kaikkia ajoissa. Olisi ikävää, jos osallistuminen jäisi vain sen vuoksi, että on jo ehtinyt sopia muuta. Parhaillaanhan ihmiset alkavat tehdä kesälomasuunnitelmia. 

Ja tosiaan. Elämä jatkuu. Mekin menemme naimisiin alle viiden kuukauden kuluttua. Kunhan tässä ehdin, niin yritän bloggailla ajatuksiamme häiden juomapuolesta, sillä se on pian ajankohtaista. Lisäksi toivon, että postiluukku kolahtaisi ja toisi pari uutta hääjuttua tullessaan, joista sitten voisin naputella tekstiä!

Ihanaa alkavaa kevättalven viikkoa kaikille!

Bridezilla?

Olemme viimeaikoina pähkäilleet häidemme kutsukortteja. Päädyimme suunnittelemaan ne itse, kuten olenkin aiemmin tainnut kertoa. Noh, meidän ajatuksena oli, että laitamme kutsun toiselle puolelle jonkin kivan tekstin. Minun tehtäväksi jäi ehdottaa sopivia tekstejä.

Pohdin ja pähkäilin lähes aivoni solmuun. Sitten päässäni pälkähti! Olen suunnitellut laulavani miehelleni yhden biisin häissämme. Kyseessä on minulle erittäin tärkeä kappale ja tuntuu kuin se kertoisi minun/meidän elämästämme minun näkökulmastani. Niinpä keksin näyttää miehelleni biisin yhdestä säkeistöstä lyhyttä lainausta. Sehän nivoisi täydellisesti yllätysnumeroni kortin kanssa yhteen. 

Mies vilkaisi tekstiä ja totesi sitten: "Eikö tuo ole vähän synkkä?"

kuva

ARGH!! Siinä oli sitten bridezilla-kohtaus lähellä. Tietenkin loukkaannuin miehen sanoista ja koska hän ei tiennyt suunnitelmistani mitään, niin hän loukkaantui siitä, että heti kun hän kertoo mielipiteensä johonkin, niin minä loukkaannun.

Koska en suostunut tuosta tylyttävästä kommentista huolimatta vielä luopumaan ajatuksesta laulaa häissämme, en suostunut kertomaan miehelle täysin rehellisesti, mistä kenkäpuristi. Aloin ripustaa pyykkejä kuivumaan ja räpyttelin ahkerasti kyyneliä silmistäni. Minua harmitti niin valtavan paljon. Mies halusi tietää, miksi minä itken. Hän ei luonnollisestikaan tajunnut, missä kohtaan mentiin metsään. Lopulta sopersin, että se biisi on minulle todella tärkeä ja sen vuoksi pahoitin mieleni hänen sanoistaan.

Lopputuloksena mies yritti kovasti sanoa, että laitetaan vain se teksti korttiin, mutta jääräpäänä en enää suostunut. Koin, että se juna meni jo.

Nyt meillä on aivan erilainen kutsukortin toinen puoli.

Ja minulla on kiisi, haluanko sittenkään laulaa häissämme. Tästä suunnitelmasta tietää vain kaasoni (ellei äitini ole taas salaa eksynyt blogiini), sillä olen varannut mahdollisuuden jänistää viimetipassa antamalla merkin kaasolle, että hän tiputtaa ohjelmanumeron omasta listastaan. Mutta suurin kysymys on, että haluanko enää esittää tuota kappaletta. Olen laulanut sitä päässäni silloin tällöin jo puolen vuoden ajan. Fiilistellyt, miten haluan laulaa sen koko sydämestäni miehelleni.

Jonka mielestä kappale on synkkä.

Voihan hevon huttu. Sanonpa vain, että olisi pitänyt olla vähemmän neropatti ja jättää tuo kappale rauhaan hääpäivään asti, niin en olisi voinut kuulla miehen mielipidettä etukäteen.

Tottakai mies hääpäivänä varmasti ihastuisi lauluuni ja kehuisi sitä jälkeenpäin. Ei varmasti edes muistaisi, että olen näyttänyt sanoitusta aiemmin. Mutta kun minä muistan hänen ensireaktioinsa.

Tottakai voisin myös vaihtaa kappaletta, mutta tuntuuko se samalta?

Kunnon bridezillakamaa siis ollaan.

Höperöbloggaaja

Heipparallaa pitkästä aikaa!

Olen ollut poissa blogista taas liian pitkän aikaa. Kun yritin eritellä, minkä takia, niin huomasin siihen mielessäni kaksi syytä. Ensimmäinen oli luonnollisestiki se, että minulla on ollut niin paljon muuta elämää. Töissä olen tehnyt aika pitkää päivää (ja itseasiassa nappasin itselleni vielä yhden lisäprojektin oman työn ohelle, hups), olen nähnyt ystäviäni, yrittänyt ehtiä liikkua (toimistotyö ja istuminen tappaa) ja sen lisäksi vielä ihan vain olla ja relata. Blogi on siinä hulinassa jäänyt priorisointilistalla häntäpäähän. 

Toinen syy on ollut pieni hääblogimaailma-ahdistus. Tuntuu, että kaikki suunnittelevat täydellisiä häitä. Siis tietenkin. Jokainenhan haluaa täydellisen päivän. Mutta sitten otan vaikuteita itseeni ja alan hourailla miehelleni, että "eikö meilläkin pidä olla tällainen asia x, kun kaikilla muillakin on". Mikä kuulostaa aivan pikkulapsen suusta tulleelta. Muistan kyllä mankuneeni pienenä äidiltä vaikka mitä sillä perusteella, kun kaikilla muillakin on. Ja nimenomaan se piti olla, koska kaikilla muillakin oli. Ei ehkä niinkään sen takia, että olisin alunperin itse ajatellut haluavani mitään sellaista. 

kuva

Jotenkin pääni siis meni sekaisin kaikkien mahdollisuuksien ristiaallokossa. Tuntui, että kadotin sen, mitä minä/me haluamme ja ajattelin liikaa, mitä muut tekevät/haluavat. Parhaimmillaan blogeista saa ihania hääideoita ja pahimmillaan lähden liikaa massasopuliksi, eli massan vietäväksi. 

Olen pohtinut tilannetta ja miettinyt, että kehtaanko edes kertoa omista hääsuunnitelmistani julkisesti, kun ne eivät monessa kohdassa ole samankaltaisia kuin muiden suunnitelmat. Teilataanko oma ajatusmaailmani sen vuoksi aivan täysin? Tässä kohdassa palautin taas mieleeni, miksi blogin perustin. Omaksi virtuaaliseksi muistikirjaksi ja paikaksi, jossa höyrytä meidän häistä. Olenko myöskään koskaan saanut tähän blogiin yhtään ilkeä kommenttia kanssamorsioilta? No en todellakaan. Kaikkea muuta.

Eli johtopäätöksenä: kirjoitan tätä blogia entistä enemmän itsenäni. Omista lähtökohdistani. Ja lopetan tällaiset höpöhöpöajatukset aivan kokonaan. Erilaisuus on rikkautta ja jokaisen häät on loppujen lopuuksi uniikit, vaikka niissä jotain samoja piirteitä olisikin. 

Jonkin verran suunnitelmat ovat taas nytkähtäneetkin eteenpäin ja niistä kirjoittelen lähiaikoina lisää. Jotenkin aivoihini on alkanut iskostua, että häihimme on enää reilut 11 kuukautta. Huh. Se tuntuu olevan niin pian!

Ideapihtari

Olen mietiskellyt inspiraatiota ja ideoiden jakoa tässä viimepäivinä. Nimenomaan hääideoiden jaksamista blogissa. Tuleeko teille koskaan sellainen olo, että vitsit, nyt keksin niin loistavan idean häihimme, että en oikeastaan haluakaan blogata siitä? Että se ei vahingossakaan ole monissa muissakin häissä nähtävissä tai toteutettuna?

Minulla on nyt hääblogiaikana kerran tullut tällainen fiilis. Ja se on ihan naurettavaa, koska olen melko varma, ettei kukaan muu haluaisi tätä ideaa totetuttaa, koska se on ehkä enemmänkin sellainen, joka aukeaa nimenomaan vain meidän häissämme oleville ystäville.

kuva

Lisäksi hääblogien tarkoitushan on jakaa inspiraatiota ja "höyrytä" hääjuttuja kollektiivisesti, jokainen omassa blogissaan, mutta kuitenkin melko yhteisöllisesti. Toki blogeissa pyörii myös niitä lukijoita, jotka eivät itse blogia pidä. Mutta näiden tarkoitus on olla isnpiraation ja ideoiden lähteitä siinä missä myös vertaistukipaikkoja.

Tulikin vähän sellainen nolo olo, että olenko nyt kunnon panttaaja ja pihtari, jos pidän jotain itselläni? Mikä sekin on aika typerää, sillä kysehän on ensinnäkin omasta blogistani ja toisekseen meidän häistämme. Ja kuitenkin loppujen lopuksi, mitä sillä on väliä, vaikka joku toteuttaisi saman idean häissään? Eihän se ole minulta pois.

Lopulta jäinkin siis pohtimaan, olenko näiden ajatusten kanssa aivan yksin, vai onko jollain muullakin pyörinyt jotain samankaltaisia tuumailuja mielessä?

Ja mikä oli se juttu, mitä olen miettinyt häihimme ja mikä aiheutti tämän ajatusketjun?  Tietovisa ohjelmanumerona. Koska tietovisat ovat osa historiaamme. :)  Tähän kirjoitettuna tajuan, että idea on niin kuolettavan tylsä, että ei tämä ollut pihtaamisen arvoinen. Mutta meidän häissämme se tulee olemaan meidän näköisemme ja niin meitä!

Voisiko joku kertoa minulle, mitä minä haluan?

Kävimme eilen katsomassa yhtä kabinettia, johon olisi mahtunut meidän 25 hengen porukkamme juhlimaan. Minua se ei varsinaisesti säväyttänyt, mutta ajattelin, että se olisi järkevä. Sulhanen puolestaan totesi, että hänestä se on liian "pönö", eli virallinen. Se ei houkuttelisi juhlimaan pitkään, vaan syömään ja lähtemään pois paikalta rennompii tiloihin, eikä siinä olisi enää mitään järkeä.

Olemme pohtineet myös, että onko järkeä pitää kahdet juhlat, yksissäkin on jo aika paljon päänvaivaa. Toisaalta kaipaan juuri sitä puutarhajuhlien rentoutta. En halua pönöttämistä ja perinteisiin kangistumista. Juuri nyt, jos saisin päättää yksinäni ihan mitä vain, niin menisimme naimisiin tänä keväänä juuri ennen vappua. Aiomme pitää ystäville vappujuhlat takapihalla. Mikä sen rennompaa kuin ilmoittaa tulijoille, että nämä nyt ovat samalla hääbileet. Silloin näkisi, ketkä oikeasti tulevat paikalle, kun kyseessä on "vain tavalliset juhlat".

 kuva

Äidilleni jupisin tässä taannoin, että voisin ihan hyvin karata vihille. Hän sanoi, että en minä niin tekisi, koska se ei ole tapaistani. Mutta entä jos kuitenkin? Ajatus on alkanut kiehtoa valtavasti. Lisäksi läheiset odottavat meidän avioituvan vasta tuolloin 2016, joten he eivät osaisi odottaa mitään tällaista, eikä pettyä häiden puutteesta, kun tulevana kesänä on molemmilla puolilla sukua häitä kuitenkin. Ei seuraavaa kesää jaksettaisi vielä edes miettiä ja jos sieltä nyt yhdet häät jäisivätkin puuttumaan, niin ei se mitään.

Hassua, että minusta on ihana suunnitella muiden häitä. Mutta omieni kanssa meinaan tuskastua. Tottakai se on vahvasti rahapoliittinen kysymys. Olen vasta valmistunut ja tällä hetkellä vasta haen oman alan töitä. Jokainen tietää tämän nykyisen taloussuhdanteen, eli töitä ei ole jokaisella oksalla tarjolla. On todella vaikea hahmottaa, minkä verran on rahaa käytettävissä puolentoista vuoden päästä. Miehellä on kyllä säännölliset tulot, mutta ei niistä vielä suuria summia säästetä, kun hän muutenkin vastaa meidän yksikön kuluista tällä hetkellä enemmän kuin minä. 

kuva

Rahasta ja häistä ei saisi puhua. En ymmärrä miksi. Toisilla on paljon rahaa ja tahtoa laittaa häihin. Kun rahaa on niukasti, niin mielummin itse käyttäisin sen matkusteluun kuin yhteen päivään elämässä, vaikka se onkin erittäin tärkeä päivä. Mutta eihän meidän suhde miksikään muutu, olemme naimisissa tai emme. Kuitenkin minä uskon avioliiton luomaan oikeusturvaan ja sen vuoksi sen solmiminen on minulle tärkeää. 

Joku voisi sanoa, että ainahan häitä voi siirtää tulevaisuuteen. Tottakai voi. Mutta sitä vain pohdin, onko raha todella syy siirtää häitä? Että rakastaa miestään ja haluaa naimisiin, mutta koska haluaa "kunnon" häät, niin se ei ole mahdollista. Suomessahan aviotuminen on kuitenkin ilmaista, se ei maksa mitään. 

Tottakai, jos tietäisin, että meillä on varmasti varaa reilun vuoden päästä karkeloida kunnolla, niin en miettisi hetkeäkään tällaista.. tai ehkä miettisin, koska en ole vieläkään sinut sen kanssa, että heitetään hulluja summia yhteen päivään, mutta.. noh, ymmärrätte varmaan näkökulmani?

kuva

Tällä hetkellä ajattelen itsestäni näin: miksi olla vaikea kun voi olla mahdoton?

Tuntuu, että olen jotenkin aivan totaalisen solmussa sen kanssa, mitä haluamme. Katselin hiljattain hääkutsutekstejä ja jostain syystä tämä teksti puhutteli minua eniten:

Tahdon

Oulun Tuomikirkossa 8.8.2015.

Omistimme elämämme kauneimman päivän vain toisillemme.

Hämmästyneet yhteydenotot pyydämme osoittamaan

28.8. jälkeen palattuamme häämatkaltamme Pariisista.

Tällä hetkellä ajattelen itsestäni näin: miksi olla vaikea kun voi olla mahdoton?

Voisiko joku tehdä päätökset puolestani? Ja tuoda ne sitten miehen kanssa käytävään keskusteluun mukaan neuvotellen niistä ja ilmoittaa sitten lopputuloksesta minulle? :D

En voi uskoa, että minä, joka olen suunnitellut ja toteuttanut monenlaisia tapahtumia, rakastan häitä ja olen haaveillut sellaisista puolet elämästäni, olenkin nyt näin hukassa sen kanssa, mitä oikeastaan haluan. Ehkä käyn selvännäkijällä. Varaan niin kalliin matkan, että en voi edes unelmoida enää häistä. Pistän vaihtoehdot koriin ja nostan sieltä sokkona yhden. Tai ehkä vaan istun lumihankeen ja odotan valaistumista - tai paleltumista, joka palauttaa minut sisälle. ;)