Milloin naimisiin?

Jokainen itsehän päättää, milloin on oikea hetki mennä naimisiin. Tai ylipäätään, mihin tahtiin parisuhteessa halutaan edetä. Kuka on sanomaan, miten pitkään "täytyy" olla yhdessä, että voi mennä naimisiin? Tosin minä itse olen ollut oma pahin viholliseni tämän asian suhteen. Päätin jo joskus nuorena, että vähintään viisi vuotta täytyy seurustella, että voi mennä naimisiin. Ja ainakin pari vuotta, että voidaan muuttaa yhteen. Kunhan se oikea mies siis sattuu kohdalle.

Tapasin mieheni aivan sattumalta. Ja se oli menoa. Kahden tapaamisen jälkeen seurustelimme. Seurustelumme toisena päivänä käytännössä muutimme saman katon alle, vaikka virallisesti osoite vaihtuikin "vasta" kahden ja puolen kuukauden jälkeen. Kihloja vaihdoimme vuoden ja neljän kuukauden paikkeilla. Ja nyt suunnittelemma avioituvamme tasan kaksi vuotta kihlauksesta. 

kuva

Kyllähän sitä siis voi suunnitella, milloin olisi oppikirjojen mukaista tehdä asioita. Mutta joskus sydän ja järki toteavat, että jos tämä tuntuu oikealta, niin sen täytyy olla oikein. Meille tuli nyt keväällä kaksi yhteistä vuotta kasaan, enkä voisi enää kuvitella elämää ilman miestäni. Oikeastaan, en ole osannut kuvitella sitä enää sen jälkeen, kun tapasimme. Se tuntui heti niin kohtalonomaiselta. Minusta tuntui, että voin juosta kiljuen karkuun ja yrittää vältellä sitä, että päätyisimme suhteeseen (kai olin hieman sitoutumiskammoinen), mutta samalla tiesin, että se on hyödytöntä. Olin niin varma, että tässä on minun ihmiseni ja on vain parempi ottaa lusikka kauniiseen käteen ja voittaa omat pelot. En ole koskaan aiemmin kenenkään muun ihmisen kohdalla tuntenut samoin.

Me sanomme tahdon kolmen vuoden ja neljän kuukauden yhdessäolon jälkeen. Toiset menevät naimisiin vuoden tuntemisen jälkeen ja toiset kymmenen vuoden jälkeen. Mutta eiköhän jokainen tiedä kohdallaan, milloin on se oikea aika. Ja mikä tärkeintä: kuka on se oikea ihminen, jonka kanssa haluaa solmia avioliiton. En epäröi tippaakaan (ja koska olen edellisessä ihmissuhteessa epäröinyt ja paljon, niin tiedän, mihin verrata).

Olen niin onnellinen tässä suhteessa. En olisi koskaan aiemmin osannut edes kuvitella, että se voi olla tällaista.

Häämusiikki-illan jälkeisiä ajatuksia

Seurakunnassamme oli hiljattain häämusiikki-ilta ja lähdin sinne aivan innoissani. Luvassa oli perinteisiä häämarsseja ja jännitin, kuulisinko livenä myös meille ajattelemani marssit.

Ja noh. Kuulin. Mutta itkuhan siinä meinasi päästä, eikä suinkaan liikutuksesta. Prinsessa Ruusunen oli soitettu sellaisena pikakelauksena, että jos morsiamena joutuisin sen tahtiin asteelemaan alttarille, niin perille päästyäni puuskuttaisin ja olisin pyörtymispisteessä. 

Trumpettisävelmä taas oli niin laimea versio, että kaikki se, mistä marssista pidän (pirskahtelevuus, mahtipontisuus, "pilke silmäkulmassa") jäivät saavuttamatta. Jäljelle jäi vain marssi, joka lopulta aivan lopussa löysi itseensä jotain virtaa, mutta eihän kukaan enää häissä olisi niitä viimeisiä säveliä kuulemassa. 

Jäinkin illan jälkeen miettimään, että haluanko todella nämä marssit itselleni? Osaan jokaisen sävelen marsseista ja jos kanttori soittaa ne väärin tai ei niin kuin kuuluisi (modernisoidusti), niin tämä bridezilla repii hääpukunsa (no en nyt ehkä oikeasti). Mieheni vakuutti, että hääpäivänä olen niin jännittynyt, että en edes tajua, mikä marssi taustalla soi. En välttämättä tajuakaan, mutta mitä jos tajuan? Eihän juosten kustu häämarssi nyt meidän avioliittoa tai hääpäivää pilaa, mutta kyllä siitä saattaa jäädä hieman haikean paha mieli, kun on niitä marsseja jo kymmenisen vuotta kuunnellut ja haaveillut omasta hääpäivästä. 

Harkitsen myös puoli vakavissani vaihtavani marssit sellaisiksi, jotka eivät ole itselleni niin tärkeitä ja joita en osaa ulkoa. Jotka ovat marsseja muiden joukossa, enkä enää hetken päästä edes muista, mikä marssi oli kyseessä. Ei jäisi kaivelemaan, jos versio on aivan hirveä. Ei se herättäisi mitään pakahduttavaa ihastumisen tunnetta, mutta ei myöskään karvasta pettymystä. 

Soittivatkohan kanttorit tahallaan niin kummallisia versioita, että hääparit valitsisivat jotain muita marsseja, eivätkä he joutuisi soittamaan jokaisena kesälauantaina moneen otteeseen samoja biisejä? 

Luulen, että teen marssipäätökset lopulta vasta tavattuani kanttorint ja arvioituani, vaikuttaako hän osaavalta ihmiseltä (ja motivoituneelta) vai ei. Tiedän, että tämä on nyt näitä mitättömän kokoisia murheita, mutta kyllä minulle jäi jotenkin ikävä maku suuhun koko illasta. Äitini lohdutti, että aina voin palkata ammattisoittajat vetämään sellolla ja pianolla  " A Thousand Years" -biisin kirkkoon. Laitoin sen tähänkin hermojenlepuutusbiisiksi.

48H

Kyllä sitä aina välillä muistaa, että on menossa juuri oikean ihmisen kanssa naimisiin. Arjen tohinassa kyllä nautin mieheni seurasta ja on ihanaa olla yhdessä. Mutta onhan se huippua, kun mies lähtee työmatkalle ja saan tehdä ihan mitä ikinä haluan! Ainakin teoriassa. Vuorokauden jälkeen olin jo aivan ikävissäni ja lasken päiviä (tai tunteja, mutta sen tunnustaminenhan olisi neuroottista), että mies tulisi jo kotiin.

 kuva

Mikään ei ole ihanampaa kuin kaivautua iltaisin miehen kainaloon, painaa pää hänen rintaansa vasten ja nukahtaa kuunnelleen hänen rauhoittavia sydämen lyöntejään. Tai se, että minä saan aamuisin pari minuuttia enemmän koomausaikaa sängyssä, kun mies keittää aamukahvit (kyllä, hän hemmottelee minut pilalle). Niin ja se kun saa päivän päätteeksi höpötellä, kertoa kuulumiset ja juputtaa, jos tuntee kokeneensa vääryyttä (tai avautua hulluista kuljettajista liikenteessä).

Joten vaikka onkin ollut mukavaa viettää aikaa yksin, niin on se paras tapa taas muistaa, miksi niin mielettömästi miehestäni tykkään. Muistan myös sen, että oma aikakin on tarpeen ja tervettä ja sitä pitää muistaa ottaa säännöllisesti. Mutta muistan myös sen, että olen todella onnekas, kun saan asua mieheni kanssa saman katon alla. Niin moni kaveri on joutunut hyväksymään kahden paikkakunnan asuttamisen, kun töitä ei ole irronnut molemmille samalta paikkakunnalta. 

kuva

Odotan jo, että mies tulee kotiin, laitan meille jotain hyvää iltapalaa ja kuuntelen hänen tarinoitaan matkasta. Minä taas kerron kotikuulumiset ja kiehnään kyljessä, minkä ehdin. Voisin lämmittää saunan, että hän saa oikoa lennoilla jumiutuneita lihaksia. Mitähän muuta pikkuista ekstraa keksisin kotiinpaluuseen? Jos tulee ideoita, niin saa vinkkailla. :)

Ja kai otsikkokin sen jo kertoo, montako tunt päivää on jäljellä?

Ps. En kylläkään nyhjää kotona nenäliinan kanssa itkemässä silmiä päästäni, kun mies on poissa, vaikka tämä siltä saattoikin kuulostaa ;) Otan omasta ajasta kaiken irti, vaikka odotankin. Ikävöinti aina silloin tällöin on ihan okei. Sellaista romanttista ikävää!

Take me to church

Meille kirkkovihkiminen oli itsestäänselvä ratkaisu, josta ei oikeastaan keskusteltu sen kummemmin. Se oli ja on automaatio. Monethan tekevät esimerkiksi niin, että käyvät siviilivihkimisessä ennen juhlia ja saavat sitte juhlapäivänä kirkollisen siunauksen avioliitolleen. Tämäkään ei ole hassumpi vaihtoehto (tällaisissakin häissä olen ollut) ja sopii varmasti monille, mutta me haluamme, että meidät vihitään avioliittoon nimenomaan juuri siinä hetkessä, kun papin edessä seisomme.

Haluamme kirkkohäät. Emme sen traditioarvon takia tai koska "niin kuuluu tehdä", vaan koska se sopii meidän arvoihimme ja siihen, mitä pidämme tärkeänä. En sano, että olemme mitään "himo uskiksia", mutta sanon, että meidät on kasvatettu melko kristillisin arvoin. Minulla on monen vuoden ura isosena takana ja kyllä siellä kirkossa tulee silloin tällöin käytyä.

Hääkirkkoomme minulla ei ole minkäänlaista tunnesidettä, mutta joistain asioista täytyy joustaa hääpäivän sujumisen kannalta. Meillähän on varaus myös toiseen kirkkoon siltä varalta, että meidän 99% todennäköisyyden hääpaikka  ei pidäkään ja joudumme suunnittelemaan juhlapaikan ja sijainnin uudelleen. 

kuva

Tällä hetkellä ykkösvarauksemme on Kuusjärven kirkkoon. En ole koskaan käynyt siellä, mutta toivottavasti ensi kesänä ehtisin käydä katsomassa, millaisesta kirkosta on kyse. Ylipäätään olen kyllä lääpälläni puukirkkoihin ja olen kuullut, että tuo on viehättävä.

Kuusjärven kirkko sijaitsee järkevän matkan päässä juhlapaikastamme. Vieraamme tulevat ympäri Suomen, joten sillä ei ole niin suurta väliä, missä häät lopulta vietämme - he joutuvat joka tapauksessa tekemään järjestelyjä kulkemisen ja majoittumisen suhteen. Emme halunneet, että hääpäivästä kuluu niin iso osa pelkästään kirkon ja juhlapaikan välin kulkemiseen ja sen vuoksi teimme varauksen tähän kirkkoon. Ja ei hätää, heti kun juhlapaikka varmistuu, niin perun kyllä alustavan varauksemmet toiseen kirkkoon. Varaus myös raukeaa itsestään, jos emme vahvista sitä puoli vuotta ennen häitä.

Tänään tuli ensimmäisen kerran sellainen tunne, että seuraava vuosi tulee kulumaan aivan uskottoman nopeasti. Että vaikka nyt mietin häihin olevan vielä ruhtinaalisesti aikaa ja eihän tässä mikään kiire tule, niiin... 

Ideapihtari

Olen mietiskellyt inspiraatiota ja ideoiden jakoa tässä viimepäivinä. Nimenomaan hääideoiden jaksamista blogissa. Tuleeko teille koskaan sellainen olo, että vitsit, nyt keksin niin loistavan idean häihimme, että en oikeastaan haluakaan blogata siitä? Että se ei vahingossakaan ole monissa muissakin häissä nähtävissä tai toteutettuna?

Minulla on nyt hääblogiaikana kerran tullut tällainen fiilis. Ja se on ihan naurettavaa, koska olen melko varma, ettei kukaan muu haluaisi tätä ideaa totetuttaa, koska se on ehkä enemmänkin sellainen, joka aukeaa nimenomaan vain meidän häissämme oleville ystäville.

kuva

Lisäksi hääblogien tarkoitushan on jakaa inspiraatiota ja "höyrytä" hääjuttuja kollektiivisesti, jokainen omassa blogissaan, mutta kuitenkin melko yhteisöllisesti. Toki blogeissa pyörii myös niitä lukijoita, jotka eivät itse blogia pidä. Mutta näiden tarkoitus on olla isnpiraation ja ideoiden lähteitä siinä missä myös vertaistukipaikkoja.

Tulikin vähän sellainen nolo olo, että olenko nyt kunnon panttaaja ja pihtari, jos pidän jotain itselläni? Mikä sekin on aika typerää, sillä kysehän on ensinnäkin omasta blogistani ja toisekseen meidän häistämme. Ja kuitenkin loppujen lopuksi, mitä sillä on väliä, vaikka joku toteuttaisi saman idean häissään? Eihän se ole minulta pois.

Lopulta jäinkin siis pohtimaan, olenko näiden ajatusten kanssa aivan yksin, vai onko jollain muullakin pyörinyt jotain samankaltaisia tuumailuja mielessä?

Ja mikä oli se juttu, mitä olen miettinyt häihimme ja mikä aiheutti tämän ajatusketjun?  Tietovisa ohjelmanumerona. Koska tietovisat ovat osa historiaamme. :)  Tähän kirjoitettuna tajuan, että idea on niin kuolettavan tylsä, että ei tämä ollut pihtaamisen arvoinen. Mutta meidän häissämme se tulee olemaan meidän näköisemme ja niin meitä!

Kupariharakan seikkailuja

Minulla on nykyään joku sisäinen hää-tutka ja arvioin ympäristössäni kaikkea, mikä voisi jotenkin sopia häihimme. Erityisen kärppänä olen kaiken kuparisen kanssa. Eilen Anttilassa silmäni alkoivat kiilua kuin hyökkäävllä kissaeläimellä, kun näin silmäkulmastani jotain kuparista. Ryntäys kohti kohdetta ja heittäytyminen sen luo! Mitä täällä onkaan?

kuva ja tarkemmat tiedot (hinta 12,95)

Kuparisia pulloja! Oi miten ne kiehtoivat ja näyttivät kivoilta. Mutta järkevä minäni katsoi niiden hintaa, mietti montako pulloja tarvittaisiin (okei, en oikeasti tiedä, mutta kuitenkin monta) ja totesi, että (rosvosektorin ääni): ei onnistu. Mutta saahan niitä silti ihastella ja katsella ja huokailla. Oikeastaan parasta hääsuunnittelussa on tällaiset älyttömän ja ihastuttavat tilanteet, kun saa kesken päivän yllättäen haikailla hieman häiden perään. Haaveilla ja unelmoida. 

kuva ja tarkemmat tiedot (hinta 9,95)

En ole koskaan ennen pitänyt kuparista, mutta nyt en jokseenkin voi vastustaa sitä. Tosin en minä meille kotiin sitä haluaisi, mutta häihin olen sullomassa sitä joka nurkkaan. Yritän muistuttaa itselleni, että olin - siis olen sitä mieltä, että less is more! Ei kupariähkyjä edes häissä. Paitsi ehkä pikkuisen. Ja järkevästi ajateltuna tuon ensimmäisen pullon muotoilu ei edes ole mielestäni kovin kiva. Se vain on kuparinen (Tässä kohdin oikeasti vähän naureskelen itselleni).

Voisinko liittää tähän emojin, jolla on isot sydämet silminä? Pitäisiköhän vaihtaa nimimerkki keijukaismorsiamesta kupariharakaksi?

Pihistä ja panosta

Joku voisi kai sanoa, että meidän häissämme pihistellään ja paljon. Mutta mielestäni järjestämme juuri tällä tavalla sellaiset häät kuin me haluamme. Itseasiassa koko otsikko "pihistä ja panosta" on hieman harhaanjohtava. Kysehän on priorisoinnista ja sen miettimisestä, mikä on meille tärkeää ja mitä haluamme. 

Me haluamme mennä naimisiin ilman, että taloutemme menee konkurssiin tai meidän pitäisi säästää monta vuotta saadaksemme tarpeeksi sukan varteen, että hääkulut peittyisivät. Joten tällaiset meidän suunnitelmamme ovat:

Rahallisesti eniten panostamme ihanaan häämiljööseen ja ruokaan. Ne ovat asioita, joista emme halua tinkiä. Kun kerran naimisiin mennään, niin haluamme tehdä sen kauniissa puitteissa ja hyvän ruuan kera. Tämä oli oikeastaan meille molemmille aika ehdoton. Tai ehkä mies olisi aluksi ollut valmis myös työväentaloon, mutta minä jarruttelin olemalla tylsä puoliso ja nurisemalla puunvärisistä seinistä. 

 kuva

Viinit aiomme käydä Tallinnasta ja olen laskeskellut, että lasi kuoharia tervetuliaismaljana ja sen jälkeen neljä lasia viiniä henkilöä kohden saa riittää. Eli meillä ei ole sellaista mentaliteettia, että "meidän häistä ei viinat lopu kesken". Viiniä kuitenkin pitää olla, sillä me olemme viini-ihmisiä. 

Mies aikoo pukeutua hääpäivänä pukuun ja ostaa siis uuden puvun. Hän kokee, että se on satsaus, sillä sitä voi käyttää montaa kertaa myöhemminkin. Mies myös välillä tarvitsee työssään siistimpiä vaatteita, kuten pukua. Ymmärrän myös sen, että onhan se miehellä helppoa, mutta järjettömän tylsää, pistää joka juhliin sama puku päälle. Hän haluaa, että on mistä valita. 

Minun pukuni on joko vuokrapuku tai käytetty, täyteen hintaan uutena en tule pukua hankkimaan. Toivon, että näinkin saan kuitenkin sellaisen puvun, että olen siihen tyytyväinen. Se voi vaatia enemmän työtä kuin vain liikkeestä puvun ostaminen, mutta olen siihen valmis. 

Sormus. Siitä olenkin jo postaillut, eli sormus tulee vain minulle ja minulle riittää kohtuu hintainen. Eli sormus on osa budjettia, sen haluan ja "saan", mutta siihen ei olla sijoittamassa suurta summaa. Tämä on omasta tahdostani. En uskaltaisi kantaa mitään huiman arvokasta sormusta sormessani. Lisäksi olen huomannut, että kalliit sormukset eivät monesti edes miellytä silmääni. Niissä on liikaa timantteja omaan makuuni (ja niin ne väittävät, että timantit ovat naisten parhaita ystäviä). :D

Bändiä meille ei ole tulossa. Me emme ole mitään huimia bilettäjiä tai tanssijoita, joten se tuntuisi aivan turhalta. Tiedän, että kummityttöni aikoo soittaa juhlissamme poikkihuilua ja ystäväni on luvannut laulaa valitsemani kappaleen. Joitain yllätysohjelmanumeroita saattaa myös tulla ja ne ovat meille mieluisia. Mutta meille bändi ei vain ole tärkeä. Me haluamme jutella, hengata ja nauraa läheistemme kanssa, jotka saamme paikalle. Syödä hyvin, nauttia viinistä ja vain nauttia ja olla. Monen mielestä aivan kuolettavan tylsää, mutta se on meidän tyylistämme. 

Asusteet toivon löytäväni kohtuu hintaan ja saatan hyvinkin lainata jotain esimerkiksi äidiltäni. Meillä on muutenkin lainaamisperiaate häissä, sillä sovin jo ystäväni kanssa, joka menee samana vuonna naimisiin, että voimme lainata myös koristeita toisiltamme (esimerkiksi lyhtyjä ja maljakoita). Meillä on melko samanlainen maku ja häihimme ei ole tulossa samaa porukkaa, joten melko kätevää! Muutenkin koristeet pidämme yksinkertaisina ja toteutamme ne pienellä budjetilla. Hääpaikaltakin todennäköisesti saamme esimerkiksi maljakoita lainaan. 

Meille ei varmaankaan ole tulossa ammattilaiskuvaajaa häihin. Tiedän, olen lukenut lukuisia kertoja, miten tärkeää olisi ikuistaa kunnollisiin kuviin hääpäivä, kun sellaiset kemut vaivalla järjestää. Tottakai haluan juhlista kuvia ja mieheni veli on erinomainen kuvaaja. Hän on kuvannutkin häitä, joten hän toivottavasti ottaa meistä potretit. Muuten toivon, että joku perheenjäseneni voisi ottaa kuvia pitkin päivää. Saattaisinpa jopa itse olla hetkittäin kamera kourassa, koska muutenkin nautin paljon kuvaamisesta ja yhdet häät tulen kuvaamaan ensi kesänä. Videokuvaa en häistä missään nimessä halua. Haluan, että häistä jää hyvä muisto, jota voi kuvien kauttaa elää uudelleen, mutta en halua kirjaimellisesti videokuvan kautta elää sitä uudelleen ja uudelleen. Kuluttaa puhki. Se on once in a lifetime ja sellaiseksi saa jäädäkin. Aika antaa muistoille aina vielä oman kultareunuksensa ja niin haluan sen olevankin. 

Kukat yritän kasvattaa itse ja otan sitten kimppuun ja pöytämaljakoihin tarvittaessa täydennystä luonnosta ja markettien kukista, jotka varmasti ajavat asiansa yhden päivän ajan. 

kuva

Hääauto valitaan miehen toiveiden mukaan. Hänellä on suhteita ainakin henkilöön, joka voisi lainata meille vanhaa kuplavolkkariaan, mutta katsotaan. Mitään limusiinia emme ole varaamassa ja muutenkin kyseessä on kuitenkin vain auto, jolla siirtyä paikasta toiseen. :D

Kampauksen ja meikin olen suunnitellut tekeväni itse. Mahdollisesti kaason suosiollisella avustuksella. Olen melko varma, että harjoittelemalla opin tekemään molemmista mieluisat ja tiedän ainakin näyttäväni itseltäni. Tämä on kuitenkin pienellä varauksella ja saattaa olla, että lopulta vielä muutan mieltäni. 

Ehkä tämä kuulostaa kotikutoiselta jonkun korvaan, mutta me taidamme olla aikalailla sellaisia ihmisiä. Mutta sillähän jokainen luo ne oman näköiset persoonalliset häät, että miettii, mikä on itselle tärkeää ja tuo niitä asioita esiin. :) Meille tärkeää olisi lämmin tunnelma ja että saisimme viettää mahdollisimman paljon aikaa läheistemme kanssa. 

One ring to rule them all

Olen ehkä siitä poikkeuksellinen morsian, että minulle sormus ei ole niin tärkeä asia häihin liittyen. Tietenkin haluan sormuksen, mutta sen ei tarvitse olla kallis, isolla timantilla tai todella näyttävä. Tiedostan kyllä, että sormus tulee keikkumaan sormessani loppuelämäni, eli siitä olisi hyvä pitää. Mutta oikeastaan päätin jo kihlasormusta valitessani, millaisen vihkisormuksen haluan. Ohuen valkokultaisen rivisormuksen. 

Minulla on pienet kädet ja ohuet sormet (sormuskoko nimettömässä on 15,5 ja sekin tuntuu väljältä sormessa), eli en edes voisi valita mitään massiivista sormusta. Jos siis haluan taivuttaa nimettömän niveliä tulevaisuudessakin. Kihlasormuksenihan on tällainen, joten siihen sopii nimenomaan rivisormus.

 kuva

Olenkin harkinnut, että ostaisin vihkisormuksenkin Kultajousesta. Ainakin viimeksi sain liikkeestä erinomaista palvelua. Tosin paljonhan riippuu, missä liikkeessä asioi. Kaupunkimme toisessa liikkeessä palvelu on sellaista, että siellä ei tee mieli käydä. Kultajousen sormukset ovat kohtuuhintaisia ja minä en siis niinkään välitä, miten isoja timantteja sormuksessa on.

kuva

Tietenkin sormusta pitää sovittaa, sillä monesti sormus, jota on saattanut katsoa netistä, ei olekaan luonnossa yhtään sellainen kuin olin ajatellut. Nyt minulla on kiikarissa nämä sormukset. Kuvissa niissä ei ole juuri mitään eroa, mutta livenä eroavaisuudet voivat paljastua. Kuitenkin varsinkin tuon ylemmän sormuksen hinta (229e) houkuttelisi. 

Hinta on oikeasti merkittävä tekijä sormusostoksilla, kun yritämme pitää häidemme budjetin kohtuuden rajoissa. Sormukseen on niin helppo upottaa tuhat euroa (vähintään) ja se taas nostaa budjettia heittämällä reilusti ylöspäin. Voisinkin lähiaikoina postailla meidän alustavaa hääbudjettiamme. Uskoakseni moniin muihin verrattuna olemme liikkeellä aika pienellä budjetilla.

Hääpukuvisio sulhasen tapaan

Well tied knot -blogin Emma heitti ilmoille haasteen. Ideana on antaa sulhaselle kynä käteen ja pyytää häntä piirtämään minut (morsian) hääpuvussa, jollaisen kuvittelee minun valitsevan/valinneen. Minun ei tarvinnut edes suostutella sulhoa. Ensin hänellä kyllä meinasi olla suorituspaineita, mutta sitten näytin Emman sulhasen piirroksen esimerkiksi ja hän tuumasi, että okei, kyllä hän tähän kykenee. Vähän jouduin myös selittämään, miksi näin kummallinen pyyntö!

Minulla ei ole vielä hääpukua, joten mies ei ole voinut nähdä sitä. Pyrin myös siihen, että mies ei tule pukuani näkemään ennen kuin alttarilla, vaikka tiedän, että siitä tulee vaikeaa. Se on vähän sama kuin että haluaisin kertoa joululahjat kaikille saajille jo ennen joulua. Niin haluaisin kertoa miehelleni millaisen puvun puen päälle. Voi olla, että lopulta vielä sorrun siihen, vaikka toivoisin pysyväni kovana. En halua huonoa karmaa niskaani ennen hääpäivää.

Mutta vihdoin se piirustus!

Mieheni pahoitteli heti taiteilunsa jälkeen, että minusta tuli niin tasapaksu. En kuulema oikeasti ole noin laatikko (kiitos kulta!). Lisäksi hän ei pitänyt oleellisena piirtää minulle lainkaan kasvoja.  Mutta jos keskitytään itse pukuun, niin selvästi kapeaa pukua hän uumoilee. Hän myös selitti, että "ei mikään puff-mekko", eli ei levenevää, jossa on paljon tylliä tai rypytyksiä. Hän myös ilmeisesti toivoi, että puvussa ei olisi laahusta. Kun tiedustelin materiaalia, hän ei osannut sanoa. Kysyi vain, mitä materiaaleja ylipäätään on olemassa? 

Yllättävää on, että hän piirsi minulle pienet hihat pukuun! Nykyään taitaa tuo olkaimeton malli olla niin vallalla, että yllätyin tästä. Mutta sitten mietin, että mieheni ei taida olla aivan kartalla vallitsevasta hääpukumuodista? 

Illalla selailin vielä netistä hääpukuja (piirtämishaasteen jälkeen) ja mies kommentoi niitä vierestä. Selvästikään hän ei toivo että puen A-linjaista, koko pitsistä ja laahuksellista pukua. Pitsiä kyllä pukuuni haluan, joten varoittelin miestä jo hieman, että vaikka hänelle tulisi mummolan verhot mieleen, niin minä pidän pitsistä. Hän lopulta tuumasi, että näytän varmasti hääpäivänä upealta, olin pukenut päälleni mitä tahansa. 

Hämmentävää oli kyllä, miten paljon mielipiteitä hääpuvuista mieheltä löytyi?! Onneksi hän ei tule vaikuttamaan päätökseen tippaakaan.